Skittasivu

Kaikki alkoi siitä, kun ostin Tuomon tekemän kitaran joskus ennen milleniumin vaihtumista. Tuomo kävi Ikaalisten soitinrakennuskoulua ja oli väsännyt siellä komean loimukoivukantisen Telecaster-tyyppisen lankun. Ihastuin siihen heti ensisilmäyksellä. Eihän mulla oikein olis ollut varaa moiseen uniikkisoittimeen, mutta onneksi osamaksuna kelpasi vahvistin. Olin kovasti kiinnostunut tietämään kaikkea soittimien rakentelusta ja kiusasinkin Tuomoa alvariinsa tyhmillä kysymyksilläni. Eipä silti, ihan mielellään Tuomo niistä hommeleista tuntui kertoilevan. Päätin, että joskus kyllä kokeilen itsekin väsätä jonkinlaisen soittopelin.

Vanha kitarani oli Charvelin Charvette. Siinä oli vibratalla, jota en koskaan käyttänyt ja olinkin jousittanut sen viidellä vieterillä vireen takaamiseksi. Pari vuotta se lojui nurkassa, kunnes aloin miettimään, että josko sen osista vois vaikka kasata vähän toisen mallisen lankun. Olin nimittäin ihastunut Gibsonin LesPaulin muotoiluun, nähtyäni Tuomon viimeisimmän tekeleen. Ehkäpä rohkenesin tarttua toimeen, kun asiantuntija-apua olisi tarvittaessa saatavilla. Charvelissani oli pulttikaula ja ajattelin, että eihän mun tartte muuta, kuin sahata LP-mallinen body jostain lankusta ja jyrsiä siihen kolot vanhan mallin mukaan. Mitään kaarevaa kantta en kyllä viitsisi ruveta väkästelemään, ja siihen varmaankin tarvittaisiin erikoistyökalujakin.

Vaan eipä kaikki ollutkaan niin helppoa, kuin ensin kuvitteli. Nimittäin Gibsonissa on leveä lapa, jossa virittimet on jaettu molemmille puolille, kun taas Charvelissani oli kapea Fender-tyyppinen lapa, jossa virittimet oli vain toisella puolella. Halusin ehdottomasti leveän lavan, joka sopi bodyn kanssa paremmin yhteen ja 3+3-virittimet saisin nyysittyä akustisestani. Ajattelin, että katkaisen Charvelin alkuperäisen kaulan yläosasta ja liimaan siihen sitten uuden lapaosan. Mutta hieno suunnitelmani tyrmättiin totaalisesti, koska sitä ei olisi voinut toteuttaa otelautaa vioittamatta.

Meinasin jo luopua koko projektista, mutta Tuomo käski tekemään kaulan itse. Ei se kuulemma niin vaikeata olisi, ettenkö siitä selviäisi. Mä aattelin, että kokeillaan. Sitten alkoikin puutavaran metsästys, soittimeen kun ei voi käyttää ihan mitä vaan 'kakkosnelosta'. Sähkökitaran perussointiin vaikuttaa ehkä eniten se mitä puulajia/-lajeja käytetään kitaran rungon ja kaulan valmistamiseen. Kotimaisia puulajeja on aika vähän: koivu ( esim. Landola käyttää nykyään lämpökäsiteltynä ), leppä ja vaahtera ja akustisten soittimien kannessa käytetty kuusi ovat niistä yleisimmät. Otelaudassa käytetään yleensä ruusupuuta tai eebeniä. Oman kitarani runko- eli bodypuut ja otelauta-ainekset Tuomo hommas mulle Ikaalisista, mutta kaulamateriaalin jouduin itse hommaamaan. Halusin käyttää vaahteraa, jota ei meinannu saada mistään. Lopulta sitä kuitenkin löytyi lankkutavarana oman paikkakunnan puusepän verstaalta. Nyttemmin olen saanut tietää, että Lahdessa on paikka, josta saa lähestulkoon mitä vaan erikoisenpaakin tuontipuuta: Hakalan puutukku oy.

Tulevan kitarani body koostui kahdesta eri puulajista: kansi vaahteraa ja pohja jotain kevyttä tuontipuuta, jonka nimeä ei kukaan muistanut, mutta luulen, että se on suosaarnia. Ennen yhteenliimausta ajoin pistosahalla pohjapuuhun aukon sähkökalustoa varten, ei tarvinnut sitten jälkikäteen jyrsiä.

Piirustuksia ei välttämättä tarvita, mutta jos sellaisen saa hommattua, niin ainahan se helpottaa. Isojen kaupunkien kirjastosta kannattaa kysellä ja esim. Ruokankaalta voi tilata 35 €:n hintaan yleisimpien mallien ( Stratocaster, Telecaster, Presicion, Jazz-Bass, Les Paul ) piirustuksia. Itsellänikin oli LP:n piirustukset, mutta sovelsin niitä aika rankasti, osittain tahallani, osittain vahingossa. Yksi tarkka paikka oli otelaudan kallistuskulma ( noin 4°), joka itselläni meni hieman yli ( 5°). Tästä seurasi se, että talla on hieman liian korkealla.

Homma eteni siten, että bodyn liimausten kuivuttua sahasin oikeat muodot esiin. Hioin sahausjäjjet nauhahiomakoneen avulla ja sitten alkoikin projektin työläin vaihe. Päätin sittenkin jyrsiä kannen kaarevaksi esikuvansa mukaisesti. Tuomo lainasi minulle hommaan sopivan kananmunan kokoisen minihöylän. Höylän käsittelyn oppi nopeasti ja vaahteran työstäminen oli suhteellisen helppoa. Lastut lentelivät välillä pihalla ja välillä jopa keittiön pöydällä. Muutaman päivän uurastuksen jälkeen sain lopulta kannen muotoonsa, joskin siitä tuli hieman "thin-line", eli melko ohut. Jyrsin vielä mikeille kolot ja viimeistelyhionnan jätin suosista myöhempään vaiheeseen..

Seuraavaksi aloin työstää kaulaa. Vaahteraa oli sen verran runsaasti, että kaulan pystyi tekemään yhdestä puusta. Useinhan lapa tehdään erillisestä kappaleesta. Sahasin ensin karkeasti käsisahalla tärkeimmät linjat ja jatkoin työstämistä höyläämällä. Lavan sain suoraksi sähköhöylällä ja nauhahiomakoneella. Tein uran kaularautaa varten ja sitten sahasin runkoon istutettavan pään ja jyrsin siinä samalla liitostaskun sille. Liitoksesta ei tullut aivan tehdastekoisen veroista, koska jouduin nakertamaan kolon käsipelissä. Ei muuta kun liimaa liitokseen! Jätin myös kaulan viimeistelyn tuonnemmaksi, koska tuntumaa oli vaikea arvioida ilman otelautaa ja kieliä.

Seuraavaksi oli vuorossa projektin vaativin vaihe: otelauta. Itse käytin Gibsonin standardimensuuria ( 629 ), jonka olin tallentanut viiltoina alumiiniseen vatupassin runkoon. Mensuurit voidaan laskea matemaatisen kaavan avulla ja kirjastostakin löytyy kyllä aineistoa tästä aiheesta, mutta Jorin sivulta voit ladata exel-kaavion, jolla voi laskea nauhojen välit. Mitat ovat millimetrin sadasosan tarkkuudella, joten helpompaa olisi ehkä ostaa valmiiksi uritettu otelauta, esim. Ruokankaalta tai joltain muulta soitinrakentajalta.

Käytännössä otelautojen ja tallojen teossa riittää mittatarkkuudeksi 0,1 mm, ja 0,3 voidaan sietää jossakin jonkin kerran. 0,5 mm:n virhe nauhan ja satulan paikassa kuitenkin jo kuuluu, ja erikseen on varottava käyttämästä mittaustapoja, joissa pienen pieni virhe voi kertautuessaan sekoittaa koko otelaudan. Koskaan ei saisi mitata nauhan paikkaa edellisestä nauhasta, vaan aina suoraan satulasta!

Leikkasin ruusupuuviipaleen ensin sopivan pituiseksi ja sahasin/ höyläsin liiat reunoilta pois. Sitten viilsin terävällä veitsellä nauhojen paikat otelautaan suorakulmaviivainta apuna käyttäen.

Syvensin viiltoja pikkuhiljaa ja lopulta käytin pientä sahaa, jonka terän olin viilannut siten, ettei urasta tulisi liian leveä. Urista täytyi tehdä melko syvät, että nauhan huullos uppoaisi pohjaan asti.

Ennen nauhojen asennusta kaivoin vanhasta kitarasta dotsit eli otelautamerkit ylös ja suunnittelin mistäliepakasterasiamuovista oman S-logoni kahdenteentoista nauhaväliin.
Pyöreiden dotsien upottaminen ei sinänsä tuottanut ongelmia, mutta logon upotus olisi voinut sujua siistimminkin. Askarteluveitsi tahtoi vähän lipsahdella, mutta pikaliiman ja puujauhon seoksella sai ihmeitä aikaan. Ja tämä taikaseos onkin kuulemma soitinrakentajien ahkerassa käytössä.

En tiedä mikä olisi ollut oikea työjärjestys, mutta itse liimasin otelaudan kaulaan tässä vaiheessa. Kun liimaus oli kuivunut testasin näppituntumaa ja hioin otelaudan hieman kuperaksi. Sitten upotin sivudotsit ja aloitin nauhojen asennuksen. Pätkiminen onnistui hyvin viilapenkissä pienen rautasahan avulla. Leikkasin pätkät ensin hiukan tarvittavaa pitemmäksi. Viilasin ylimääriset pois, sovitettuani sitä ensin paikalleen. Sitten pyöristin päät ja hioin särmät pois. Yksi kerrallaan pätkin, viilasin ja istutin varovasti pikkuvasaralla kaikki 22 nauhaa paikalleen.

Kun vielä varmistin, että nauhat istuivat urassaan kunnolla, tarkistin jäykällä metalliviivaimella, ettei mikään nauha ollut koholla tai liian alhaalla.

Alumiininen vatupassin runko on hyvä apuväline monessa asiassa: päällystin passistani yhden lappeen kaksipuolisen teipin avulla hienolla hiomapaperilla. Sitten hioin sillä nauhojen päältä ylimääräiset pois (kts. yläkuva). Jos epätasaisuutta on paljon, kannatta karkea oikominen tehdä pitkällä kahvattomalla viilalla. Periaate on se, että kaikkien nauhojen yläpinnat on saatava samalle tasolle, muuten kielet rämisevät ja särähtelevät soitettaessa.

Seuraavaan työvaiheeseen tarvittiin erikoistyökalua: nauhaviilaa. Viila on uran muotoinen, niitä on montaa kokoa eri paksuisille nauhoille. Viila maksaa useamman satasen, vanhaa rahaa, ja niitä voi kysellä muutamasta isoimmasta musiikkiliikkeestä. Ennen viilaamista värjäsin nauhat päältä mustalla tussilla (Tuomon neuvojen mukaan). Edellisessä työvaiheessahan nauhat oli jo tasattu päältä. Nauhaviilaa käyttäessä täytyi vain seurata, että mustaa väriä jäi vain aivan nauhan "harjalle" (kts. viereinen kuva). Jos taas viilaisi liikaa, se merkitsi sitä, että ko. nauha ei olisi samalla tasalla muiden nauhojen kanssa ja kieltä soitettaessa, sen ollessa alas painettuna kyseisen nauhan kohdalta, se saattaisi rämistä ikävästi.

Tässä vaiheessa oli hyvä vielä tarkistaa, ettei nauhojen päihin jäisi teräviä särmiä. Huonosti viimeistelty otelauta rikkoo sormet! Lopullisen silauksen nauhoille antoi kiillotus. Ensin käytin hienoa vesihiomapaperia. Tein kapeaan puupalaan uran, joka myötäili nauhan profiilia ja kietaisin hiomapaperia ympärille, tällä tavalla sain eräänlaisen "muotolossin". Lopullinen kiilto syntyi teräsvillalla.

Sitten olikin aika testata kaulan tuntuma ja viimeistellä se käteen sopivaksi. "Pehmeimmän" soittotuntuman saa, kun kaulassa on c-profiili. D-profiili, jollainen omastani tuli, tuntuu jotenkin "terävältä". Vaikkakin nämä ovat tietysti makuasioita...

Viimeiseksi hioin kaikki pinnat hienolla hiekkapaperilla ja aloin suunnitella väritystä.

Koska kitarani kansimateriaali ei ollut mitenkään erikoisen näyttävää, vain tavallista vaahteraa, ajattelin maalata koko kitaran. Etsin automaalivärikartasta itseäni miellyttävän värin ja päädyin ostamaan akryylimaalia, jonka päälle tulisi vielä kaksikomponenttinen akryylilakka. Soitinrakentajat suosivat selluloosalakkoja, mutta ne ovat paljon työläämpiä. Selluloosalakkapinta vaatii toistakymmentä ohutta lakkakerrosta kuivumisaikoineen sekä kiillotuksen, kun taas akryylilakkaa voi ruiskuttaa paksumpia kerroksia ja pinta on kuivuttuaan valmiskiiltoista.

Ostin spraypurkillisen valkoista pohjamaalia (helmiäismaali vaatii valkoisen pohjavärin) ja toisen purkin varsinaista maalia. Viuhkasuuttimella varustettu spraypullo sai kelvata maalaushommiin ja melko tasaista jälkeä sillä saikin aikaiseksi. Lakkahommiin lainasin pikkubroidin kompuraa ja "biltemaruiskua", jossa olisi saanut olla hiukka pienempi suutin. 1,4 päästää melko paljon tavaraa läpi. Pieniltä valumaongelmilta ei voinut välttyä, mutta mitäs pienistä.

Liian paksu lakka pisaroituu ja muodostaa appelsiinipinnan. Kokeile johonkin harjoituspintaan ruiskutusjälkeä ja etsi sopiva viskositeetti. Ruiskun säädöt ja ilmanpaine täytyy myös saada kohdalleen. Kokeile, kokeile ja kokeile! Nyrkkisääntö lakkaushommissa on, että ÄLÄ HOSU ! Jos olet juuri ruiskuttanut viimeisen vedon ja ajattelet, että pinta näyttää muuten hyvältä, mutta tohon tarttis viä vähän, niin ÄLÄ TEE SITÄ! Muuten valuu. Odota, että pinta kuivuu ja katso sitten uudestaan. Anna lakkakerrosten kuivua kunnolla ennen seuraavaa käsittelyä ja hio pinta hienolla paperilla joka välissä.

Kuten jo alussa mainitsin, vanhassa skebassa oli vibratalla. Purin sen ja tein uuden aluslevyn, johon kiinnitin originaalista peräkappaleen ja säädettävät tallapalat. Kielten kiinnityksen toteutin "rungon läpi" -systeemillä. Aluslevyn ankkuroin takapäästä runkoon pitkillä puuruuveilla ja etupäässä käytin originaalin säädettäviä annkkuriruuveja. Kätevää, koska talla täytyi nostaa "irti" rungosta liian suuren kaulakulman ( 5°, vaikka piti olla 4° ) takia.

Virittimet kähvelsin akustisesta kitarastani ja muut tilpehöörit sai kelvata sellaisenaan. Mikrofonien kanssa sai hieman kikkailla, koska Charvelin settiin kuului yksi humbucker ja kaksi singeliä. Halusin, lähinnä kosmeettisista syistä, ehdottomasti kaksi humbuckeria, joten heitin sinkut rinnan tallan eteen ja aidon huban kaulan juureen. Myöhemmin vaihdoin singelit kaverilta ostamaani vanhaan Höfnerin saippuarasiaan, jonka päälle kiinnitin hb:n kuoret. Viisiasentoisen mikrofoninvalintakytkimen "muutin" kolmiasentoiseksi ja potikoista toinen sai olla tone ja toinen volume, ihan niin kuin Charvelissakin.

Sitten vaan loput kolvaukset, viimeiset ruuvit kiinni ja säädöt kohdalleen. Kielten virtys ja piuha kiinni styrkkariin! Ja kyllähän siitä ääntä lähti! Vire piti kutinsa ja potikat pelasi. Häiriötasokin oli suht' alhainen, vaikka en olekaan varma, kuinka paljon sähköosaston vuoraaminen foliolla ja tallan maadoittaminen vaikutti asiaan. Bossin ME-30:n käyttö Telen ja styrkkarin välissä oli aiheuttanut isommilla säröillä ja volyymeilla pahoja vinkunoita, mutta niitä ei esiintynyt nyt ollenkaan. Siispä otin uuden skeban heti tuoreeltaan seuraaviin treeneihin ja olipa se parilla keikallakin.

Mulla on vähän semmonen tunne, että jokainen soitinrakentaja ja harrastelija unelmoi tekevänsä joskus sen TÄYDELLISEN soittimen. Ehkä alan ammattilainen voi joskus siinä onnistuakin, mutta harrastelija saa melko varmasti mennä hautaan sen unelmansa kanssa. Mutta aina kannattaa yrittää... Minä ainakin yritin, heti seuraavana kesänä. Halusin tehdä uuden, entistä paremman soittimen, nyt kun olin oppinut edellisistä virheistäni. Budjettini ei sallinut mitään erikoista, kuten eksoottisia materiaaleja ja kalliita mikrofoneja. Ajattelin tyytyä yksinkertaiseen, mutta silti omaperäiseen ratkaisuun.

Kävipä taas sopivasti, että sain Tuomolta runkopuut ja eebensiivun otelautaan, kun joltain oli jäänyt Ikaalisissa keskeneräinen aihio tarpeettomaksi. Tällä kertaa kansi oli loimukoivua (tosin melko lievää) ja runko ilmeisesti leppää. Sähköpotero oli jo valmiina ja osat liimattu yhteen. Kaulavaahteraa oli itselläni vielä runsaasti jäljellä, joten homma pääsi hyvin vauhtiin.

Päätin käyttää edelleen itselleni sopivimmaksi havaitsemaani Gibsonin mensuuria ja muotoon veistettyä profiilia bodissa. Tällä kertaa tosin imuroin vaikutteita ihailemastani Ruokankaan Duke-mallistosta. Duke on mielestäni maailman "namuin" ja linjakkain skeba! Oma mallini oli bodiltaan melko pieni ja lavan suunnittelin koristelevani erivärisillä viiluilla.

Bodyn muotoilua varten rakensin itselleni tällä kertaa oman minihöylän ja kaikki työvaiheet sujuivat vanhasta muistista paljon ripeämmin. Yritin olla toistamatta samoja virheitä uudestaan. Kaulan istutus onnistuikin tällä kertaa mallikkaammin ja oikeassa kulmassa, samoin bodyyn jäi sopivasti paksuutta.

Homma eteni samassa järjestyksessä, kuin edellisellä kerralla ja pian olikin aika laittaa rautaosasto tilaukseen... Lähetin sähköpostitse tarjouspyynnön Musapörssiin ja Millbrookiin ja sainkin kohtuutarjouksen molemmista. Koska Millbrookissa oli kaikki tarvittava heti lähetettävissä, pistin tilauksen sisään.

Kuten huomasit, mikrofonit haukkaavat lähes puolet kustannuksista! Mikit voi kuitenkin vääntää myös itse, jos vain saa hommattua tarvittavat ainekset. Itse ainakin aion kokeilla, kunhan kerkiän... Ja näin se käy... Ainakin teoriassa ;-)

Osat saatuani suurin työ oli enää otelaudan nauhoitus. Dotsit tein tällä kertaa itse. Helmiäisen näköisistä plekroista sai reijittäjällä pylpyrät ja askarteluveitsellä logon osat. Paksupiikkisen valkoisen muovikamman piikeistä sai pätkittyä sopivat sivudotsit. Mielikuvituksen käyttö on kuulemma sallittua näissä hommissa.

Sähköosaston ja kaularaudan kiristysruuvin kolon kannet tein Saarioisten muovisen tukkueinespakkauksen pohjasta. Leikkasin sopivat palat, joiden päälle liimasin viilusiivut.
Ja hyvä tuli!

Liimauksien ja hionnan jälkeen värjäsin koko hoidon vesipetsillä. Vedin akryylilakkaa päälle pari ohutta kerrosta ja suunnittelin kanteen ja lapaan vähän koristusta. Sitten muutama lakkakerros lisää, kunnes pinta alkoi olla mukavan kiiltävä.

Lakan kuivumista ei jaksaisi millään odottaa, kun sormet syhyää päästä kasaamaan kalustoa. Parempi kuitenkin odotella pari päivää, sillä lakan läpikovettuminen kestää, vaikka pinta tuntuisikin jo ihan kuivalta.

Maadoitin tallan ja folioin sähköosaston ennen varsinaista osien asennusta. Mikrofonien paikat poikkeavat hieman totutusta. Siirsin tallamikkiä eteenpäin ja kaulamikki hieman taakse päin, tarkoituksena vähentää takamikin raakuutta ja honotusta ja lisätä etumikkiin volyymia ja terävyyttä. Kyllähän eri soundisia mikkejä olisi ollut tarjolla joka lähtöön, mutta itselläni ei ollut varaa, kuin perusmalleihin. Mielestäni soundit ovat nyt ihan kohdallaan ja tasapainossa keskenään.

Kytkennät toteutin kolmiasentoisella mikkien valintakytkimellä (pelkkä etumikki - molemmat - pelkkä takamikki) ja kahdella push/pull potikalla siten, että toinen toimii volumena ja toinen, konkalla varustettuna, tonena. Volume-nuppi ylösvedettynä etumikki on humbucker-tilassa ja alaspainettuna se puolittuu eli toimii yksikelaisena. Tone-nupin nyppiminen vaikuttaa vastaavasti takamikkiin. Molemmat mikit ollessa kytkettynä on siis mahdollista pitää toista humbuckerina ja toista puolitettuna, joten erilaisia soundivaihtoehtoja on runsaaasti. Ratkaisu on mielestäni käytännöllisempi, kuin perinteinen LP-tyyli, jossa 0n volume ja tone molemmille mikeille erikseen. Tietenkin sekin on makuasia ja tottumiskysymys. Erilaisia kytkentämalleja löytyy netistä pilvin pimein. Kokeile ensin vaikka GuitartElectronicsin sivuja.

Vihdoin oli aika päästä itse asiaan, eli saundeja testailemaan. Olin veistänyt yläsatulan eebenistä ja kielet tuntuivat asettuvan mukavasti otelaudan ylle. Intonaation ja kaulan säätöihin tuhraantui jokunen tovi, mutta lopulta kaikki oli kondiksessa. Piuha kiinni ja nupit kaakkoon !

Basso täytyisi vielä värkätä. Puutavara on jo hommattuna, paitsi otelauta, jonka aion tällä kertaa tilata valmiiksi sahattuna ( myös nauhojen paikat ). Runko olisi tarkoitus veistää mahongista ja kaula vaahterasta. Rakenteellisesti toteutan sen ehkä kaula läpi rungon -periaatteella, niin ei tarvitse säheltää niitten liitosten kanssa. Tarkoitus olisi tehdä kaikki mahdollisimman yksinkertaisesti: nauhaton otelauta, yksi mikki, volume ja tone, kielet läpi rungon -kiinnityksellä, omatekoinen talla, pintakäsittelynä vahaus tai puuöljy. Näin ollen metallia ei tarvitse tilata kuin kaularauta, mikki ja virityskoneisto ( halvimmillaan yht. alle 70€ ). Potikoita ja jakkeja saa Bebekistä muutamalla eurolla. Vai jokohan sitä alkaisi itse vääntään noita mikrofoneja...?

Yritän päivitellä basso -projektin vaiheita sitä mukaa, kun homma etenee. Sitä odotellessa, käypä vilkaisemassa näitä: Basistin kotisivu ja PupuBasso-sivusto.

Bassoprojektista ei sitten tullut kesällä mitään. Sen sijaan ostin huuto.netistä 120 eurolla vanhan romun Squierin P-basson. Body oli aika ruvella ja yksi viritystappi oli vääntynyt niin, että soittaessa kuului kauhea resonanssipärinä. Kaula oli vissiin ollu pidemmän aikaa säätämättä. Rauta ainakin oli niin löysällä, että kun kiristin kielet ekaa kertaa, kaula taipui notkolle, kuin kamelin selkä. Potikat oli myös ihan "eilisiä".

Seuraavana päivänä purin koko soittopelin osiin ja aloin suunnitella erinäisiä toimenpiteitä. Poistin maalit ja lakat ( ainakin millin paksu kerros tavaraa! ) joka paikasta, paitsi kaulan osuudelta, jonka ainoastaan hioin kevyesti hienolla vesihiomapaperilla himmeäksi ( > erittäin miellyttävä soittotuntuma ). Muotoilin bodyn enemmän J-Basson tyyppiseksi ja loivensin reunojen pyöristyksiä melko rankasti. Vanha valkoinen standardi-pleksi ei enää sopinut bodyn uusiin kaarteisiin, joten tein uuden mallisen pleksin, jonka päällystin teak-viilulla. Rikkinäisen viritintapin kolvasin resonoimattomaksi ja koska kromaus oli osittain irronnut, päällystin kaikki virittimien "norsunkorvatkin" teakilla. :-)

Nauhat olivat paikoitellen kuluneet, mutta viilausvaraa oli vielä, joten oikaisin nauhojen yläpinnat samalle tasalle. Apuna taas hyväksi havaittu vatupassi, jonka lappeeseen on liimattu hienoa hiomapaperia. Lopuksi pyöristin harjanteet nauhaviilalla ja kiillotin nauhat. Puhdistin ruusupuisen otelaudan nihkeällä tinneririevulla ja viimeistelin kiillon mehiläisvahalla.

Sitten vaan pari kerrosta mehiläisvahaa, uudet potikat ja loput osat paikalleen, kielet kiinni ja kaulaa säätelemään. Säätöhommat on oikeastaan vieläkin kesken, koska itsekin vasta tutustun soittimeen, enkä tiedä mitä siltä oikein haluan. Kitaristina yritin ensin liian kevyttä tatsia, jolloin nauhat särähtelivät ilkeästi alas painettaessa. Nyttemmin olen nostanut hieman yläsatulaa ja kaula on säädetty pikkasen notkolle. Täytyy vaan kokeilla ja hakee... eiköhän se siitä. Ai niin, soundi on ainakin linjaan soitettuna todella mehukas ( ottaen huomioon, että kyseessä on halpis-mikki ja halpis-materiaalit, puhumattakaan itse soittajasta...), joten ei kai ne 120 euroo ihan harakoille menny.