Mappi-Ö

Viimeksi olen kirjoittanut urakkatarjousta pidemmän tekstin ylioppilaskirjoitusten äidinkielen kokeessa vuonna -85 (..kauan on aikaa siis, sano Eppunormaali), joten ilmeisesti jonkinlaisia luovan kirjoittamisen paineita oli olemassa. Vaikka todennäköisesti oikea syyllinen onkin Pasi Kivioja, jonka kirjoitustyyliä olen aina ihaillut. Annoin Kiviojan uuden kirjan joululahjaksi veljeni perheelle, enkä tietysti malttanut olla lukematta sitä itse ensin, vaikkakin suurin osa tarinoista oli jo ennestään tuttuja paikallislehden sivuilta. Ilmeisesti hänen innoittamanaan alitajuntani on pikkuhiljaa muokannut tarinoita omista lapsuuden muistikuvistani ja nyt ne tilaisuuden saatuaan pyrkivät pintaan.

Olen kertonut tarinat sellaisena, kuin ne muistan ja muutamia faktoja olen tarkistanut äidiltäni. Toivoisin kuitenkin, että kukaan asianosaisista ei vetäisi herneitä nenäänsä, mikäli hänen muisikuvansa jostain asiasta on erilainen, kuin itselläni.

Synnyin Orivedellä 16.4.1966. Isä ja äiti asu 5km:n päässä kirkonkylältä pienessä vinttihuoneistossa, jonka omisti Selma, isäni kummin sisko. Selmasta oli tuleva mun kummini. Orivedellä oli 60-luvulla viä oma synnytysosasto. Itte en muista paljon mitään H-hetkestä, jona tulin maailmaan, mutta sen muistan aivan selvästi - vaikkei kukaan usko -, kuinka vastapäisellä seinällä mua tuijotti metallinen suuri seinäkello, jonka viisarit alko juuri sillä hetkellä mittaan mun elämäni sekunteja. Muistan myös sen, miten mut laskettiin kylmälle metalliselle alustalle punnitusta varten, ja siitä hetkestä lähtien mun painoni alko nouseen gramma grammalta, kilo kilolta, aina tähän päivään asti. Ja sinä päivänä sillä osastolla oli 11 äitiä ja saman verran uusia ihmisen alkuja: 10 poikaa ja minä, tuleva vanhapiika. :-)

Isä ja äiti oli nuoria, äiti vasta 18, ja me jouduttiin muutteleen ympäri maakuntaa isän työn perässä. Ne oli molemmat Kauppakunnan palveluksessa ja isä oli myymälänhoitajana millon missäkin. Parin vuoden välein meiän perheeseen tuli uus jäsen. Kari lokakuussa -68 ja Pasi tammikuussa -70.

Kyröskoskelta mulla on ekat muistikuvat. Tai oikeestaan vaan yks. Rappukäytävän ylätasanteella oli kattoon laitettu semmonen vauvakeinu, jolla sai tosi kauheet vauhdit. Se oli kiva! Mä keinuin siinä usein ja lauloin "Tiritiriteijaa.." ja halusin lisää vauhtia. Kari synty, kun me asuttiin Kyröskoskella. Se kävi Hesassa syntymässä, kun äitin vasta-aineet oli heittäny kuperkeikkaa, sillon kun se sai mut ja pelättiin että vauvalle olis tarvinnu vaihtaa veri heti syntymän jälkeen. Ei sitten kuitenkaan tarvinnu. Sitten isä jäi työttömäks ja äitin täyty mennä töihin, kun Kari oli tasan viiden viikon ikänen. Mä opin muuten sinä talvena tekeen lumikakkuja! Mun hoitopaikassa olohuoneesta pääsi takapihalle lapioimaan lunta ämpäriin ja komeita kakkuja tuli. Olohuoneen matolle nimittäin. Näin mulle on ainakin kerrottu.

Seuraavat muistot mulla on Sääksmäeltä. Pasi synty siellä -tai Hesassa sekin kävi, kun oli sama pelko, kun Karinkin kohalla. Mä olin jotain neljän vanha. Ja mä imin viä sen ikäsenä tuttia!
Pasin ristiäisissäkin se oli mulla koko ajan taskussa, eihän sitä ny sentäs vieraiden aikana kehdannu suussa pitää. Sit mä otin aina salaa, kun kukaan ei nähny, pienet imasut. Noloo! Itse asiassa mä olin jo viiden vanha, kun mun täti, Leena, joka luki hammashoitajaks, otti sen tuttijutun mun kans puheeks. Se tutki muina miehinä mun purukalustooni ja sano, että "Jos viä kauan sitä tuttia imeskelet, niin sun hampaas kasvaa vinoon". Ja sen koommin en tuttia tarvinnu. Vinoon ne hampaat kyllä kasvo muutenkin. :-/)

Yks päivä mä olin ulkona leikkimässä, kun mä huomasin, että meiän tietä tulee joku vieras täti. Mä menin rappusten taakse piiloon, ujo kun olin, ja kurkin siältä, kun se soitti ovikelloo. Se huomas mut ja rupes lirkuttaan, että "Kukas se siellä" ja kaikkee sellasta, mitä nyt lapselle yleensä lässytetään. No mä sitten rupesin tekeen tuttavuutta sen kans ja se pyysi mua laulaan jotain. Emmä sen eukon ilmettä muista, mutta kai se vähä hämmästyny oli kun mä aloin laulaan, että "Isontalon Antti ja Rannanjärvi ne jutteli kahren kesken..." Isältä olin kai oppinu sellasen lastenlaulun.

Aika vähän sitä ihminen muistaa varhaisilta ikävuosiltaan, ne on enempi semmosia välähdyksenomasia kuvia: istuttiin isän kans pilkillä, poljin kolmipyöräselläni Selma-kummia vastaan linja-autopysäkille, Kari kaivo kakkaa vaipoistaan ja maalasi sillä seinään abstrakteja kuvia, söin joka aamu ruokalusikallisen kalanmaksaöljyä, jne. Parhaiten sitä kuitenkin muistaa ne traumaattisimmat ja kivuliaimmat kokemukset. Muistan kuinka putosin nokkospuskaan, jäin pakkasella kielestäni kiinni ovikelloon ja vedin kiehuvaa vettä päälleni niin, että jouduin sairaalaan. Ihmislapsi oppii tehokkaasti, mitä EI kannata tehdä, kun seurauksena on kipua ja kyyneleitä.

Sääksmäeltä me muutettiin Valkeekoskelle uudelle asuinalueelle nimeltä Sointula. Siä oli kuuskerroksisia taloja, jotka oli kaikki saman näkösiä, mun mielestä. Me asuttiin toisessa kerroksessa ja ekana päivänä mä heti eksyin. Kävin vähän tutkimassa uutta pihapiiriä ja kun aioin palata kotiin, pidin mielessäni, että me asutaan toisessa kerroksessa. Koska hissin käyttö oli ankarasti kielletty meiltä lapsilta, lähdin kiipeämään rappusia. Alotin laskemisen jo pohjakerroksesta, eli olin vasta ekassa kerroksessa, kun luulin soittavani omaa ovikelloa. Ja oven tuli avaan ihan vieras setä. Mä luulin, että nyt mut on jätetty tänne yksin ja kauhee poruhan siitä tuli, mutta kyllä se oikee ovi sitten kai löyty, tai sitten mä oon eläny väärässä perheessä yli kolmekymmentä vuotta.

Pihat oli siä pelkkää parkkipaikkaa ja asfalttia. Kakaroita oli paljon, mutta ainasta pelkäämistä se pihalla leikkiminen oli, kun meitä pienempiä aina kiusattiin. Kerrankin isot pojat komensi meiät semmoseen sadevesikaivoon, ei siä tosin vettä ollu. Ne väitti, että sota on syttyny ja että siä me oltais turvassa. Ja me hölmöt uskottiin ja tehtiin kiltisti, mitä ne käski. Kyyhötettiin siä varmaan tuntikausia hiljaa ja pelättiin. En muista miten me sieltä selvittiin, kun se kansikin oli betonia eikä me sitä itte jaksettu siirtää. Kai meiät joku vanhemmista lopulta löysi.

Isä oli saanu työpaikan rautakaupasta, jonka nimi oli Samberg - lausuttiin ' samperi '.
"Voi samperi!" kuulostaa lapsen korvissa samalta, kuin esim. "Voi perhana!" tai mikä tahansa muu voimakkaampikin sadattelu. Ainakin mun mielestä oli niin. Kerran pihalla yks setä tuli kysyyn, että "Missäs se sun isäs oikeen on töissä?" Mä mietin ensin vähän aikaa ja kerroin sitten, asialliseen sävyyn isän olevan töissä siä Perkeleellä.

Sinä kesänä opin uimaan ( Apian uimarannalle ei ollu kovin pitkä matka ) ja sain vähän kokeilla yläkerran Marken polkupyörääkin. Ja helluntaina äiti paloi. Ei ihan poroksi, vaikka aluksi melkein luulinkin, mutta paloi niin, että meinas joutua sairaalaan. Oltiin naapurissa ja grillattiin parvekkeella. Naapurin parivuotias poika otti tenupullon ja vissiin kielloista hätääntyneenä roiskautti aimo annoksen grillin vieressä seisoneen äitini päälle. Hetkessä äiti oli ilmiliekeissä, kun sen vaatteet ja tukka sytty palaan ja muistan vieläkin oman järkytykseni. Onneksi naapurin setä oli nokkela ja keksi kietoa äidin mattoon, niin että liekit tukahtui. Sairaalassa ne vaati äitiä jäämään sinne, mutta se ei suostunu. Se sano, ettei se voi, kun sillä on kolme kakaraa kotona oottamassa. Kyllä se sitten jotenkin pärjäs kotona kainalosauvojen kans, vaikka mahto sillä olla kauheet tuskat.

Talvi tuli. Isä ja äiti eros. Mä sain joulupukilta luistimet. Pihalle oli saatu aikaseks pieni luistelualue ja me mentiin heti kokeileen Selma-kummin kanssa. Ne oli semmoset ' nahkapussit', joissa ei ollu vartta, mutta hyvinhän niillä pystyssä pysy, kun nilkat oli silleen sopivasti linkussa.

Seuraava muistikuvani on yöstä, jolloin muutettiin Rossintielle. Oli kai alkutalvi ja oli jo iltapimeetä, kun me purettiin muuttokuormaa uuden asuntomme parvekkeen kautta. Muuttomiehet lähti ja äiti pisti pojat nukkuun. Kari oli kipee ja sillä oli kova kuume. Laatikoita oli sikin sokin ja me istuttiin äitin kanssa keittiön lattialla ja taidettiin juoda teetä. Äiti itki. Mä ajattelin, että kyllä me äiti pärjätään.

Aamulla sitten kaikki olikin valosaa. Ja pääsiäisenä mä täytin kuus vuotta.

Vanha saha, josta asunnot oli kunnostettu sijaitsi kapeen niemen kärjessä. Mallasvesi piiritti joka puolelta, eikä rantaan ollu matkaa miltään nurkalta muutamia metrejä enempää. Ehkäpä juuri niiltä ajoilta muhun syöpy raastava kaipuu veden ääreen.

Keväällä, lumien sulettua äiti alko tutkia pihapiiriä ja totes, että sitä on vissiin käytetty paikallisena kaatopaikkana. Vähän kun heinikkoo potkas, niin aina osu johonkin romuun. Oli autonrenkaita, polkupyöriä, purkkeja ja vaikka mitä! Kukaan ei ollu aiemmin välittäny siivoilla paikkoja joten mutsi päätti puuttua tähän epäkohtaan. Se rupes keräileen romuja läjään, ja raivaan niitä puskia ja meidät se laitto haravoimaan. Jossain vaiheessa se sitten meni käymään kaupungin isännöitsijällä, ja pyysi,että ne lähettäis kuorma-auton hakeen ne romut kaatopaikalle. Ne sano, että 'Joo, kyllä me auto lähetetään, mutta ei kai nyt sentään rouva pieni kokonaista kuorma-autoa tartte yhden talon pihan roskia varten'. No, se auto tuli kummiskin ja se kuski katteli sitä läjää, ja sitten se sano, että täytyy soittaa toinenkin auto, kun ei ne kaikki mee yhellä kuormalla. Että kyllä sitä romua siellä piisas. Mutta kesällä meiän pihasta tuli kulmakunnan komein ja kaupungin auto toi vielä ison kasan hiekkaa, jolla saatiin uimaranta upeeseen kuntoon ja jäi siitä vielä pikkuautoleikkeihinkin.

Ne vuodet Rossintie 21:ssä, kaupungin vuokratalossa, oli mun lapsuuteni onnellisimpia. Sitä paikkaa mä kaipaan joskus vieläkin.

<<Alkuun

Kahden kerroksen väkeä

Meiän talossa asu kaks muuta perhettä meiän lisäks. Alakerrassa eleli Väksä vaimonsa kanssa ja oli siä aina sillon tällön niitten poika Make. Väksä ja yläkerran Oiva oli kai vähän semmosia alkoholisoituneita resseleitä, mutta ne tykkäs kauheesti meistä kakaroista ja me niistä. Kun me muutettiin pois, niin Oiva oli se, jota mä jäin eniten kaipaamaan, ja taispa siinä eron hetkellä tippa vierähtää molempien linssiin. Oivalla ja Rauhalla oli kolme tytärtä ja yks poika. Soili oli nuorin. Se oli jotain neljän- viidentoista paikkeilla, kun me muutettiin. Soilista ja sen kaverista, Hannelesta, äiti saikin sopivasi lastenvahdin aina tarvittaessa.

Mä olin jo niin iso tyttö, että kun pojat oli saatu nukkuun, niin mä sain viä olla valveilla Soilin ja Hannelen kanssa. Joskus me soudettiin illalla Pirunsaareen, tehtiin nuotio ja paistettiin makkaraa ja Soili ja Hannele kerto kummitusjuttuja. Ne retket oli meiän salaisuuksia, joista ei pojille kerrottu. Ja mä tunsin itteni niin tärkeeks, niin tärkeeks.

Mapella, Oivan vanhimmalla tyttärellä, oli tytär, Kirsi, joka oli Oiva-papan silmäterä. Se oli muutaman vuoden mua nuorempi, ja se ei osannu sanoo ärrää. Meiän pihalla oli paljon muurahaispesiä ja yhtenä päivänä pihalta kuulu Kirsin kimee ääni: "Pappa, pappa! Tuu kattoon, kun täällä on paljon mulkkuja, täällä on IISOJA mulkkuja!" Oiva ryntäs rappukäytävästä vihasen näkösenä ja ärisi Kirsille, että "Mitä sie tyttö oikeen puhut! Mistä sie tommosii oot oppinu?" Kirsi oli surkeen näkösenä kyykyssä ja osotti maahan sormellaan: "No kun täällä on paljon isoja mulkkuja, katto vaikka." Selvishän se sitten Oivallekin, että ihan viattomista asioistahan tässä vaan oli kyse.

Väksän tytär, se oli Makee vähä vanhempi, kävi aina joskus. Make kerto, että se harrastaa joogaa. Se kuulosti meistä mukuloista jotenkin mystiseltä ja me koitettiin vakoilla ikkunasta, että mitä se joogaaminen oikeen on. Kyllä meillä olikin silmät selällään, kun se teki niitä kummallisia liikkeitä ja laitto ittensä ihmeellisiin asentoihin. Kaikkein vaikuttavinta oli se, kun se pisti molemmat jalat niskansa taakse ja käveli käsillään ympäri huonetta. Sitten se huomas, että sitä vakoiltiin ja me saatiin jalat alle. Oli se ihmeellistä, se jooga.

Alakerran Make oli meidän sankari ja vilpittömän ihailun kohde. Make autto aina, kun sitä pyysi. Se opetti, miten tehdään onkivapa lepästä. Ensin se piti kuoria, että siitä tulis kevyt, ja tyvipäähän piti jättää kuorta kädensijoiksi. Sitten se opetti, mistä löytää komeita kasiaisia. Ja Make näytti meille, parhaat kalapaikansa. Kyllä me sitten ongittiinkin! Kaiket kesät me oltiin joko järvessä tai ongella, aamusta iltaan. Joskus me jätettiin onget järveen ja työnnettiin vapa kivenkoloon ja sitten välillä käytiin aina tarkistamassa, oliko kala käynyt kiinni. Kerran Make oli saanut matikan ja oli salaa käynyt kiinnittämässä sen mun onkeeni. Oli siinä ihmettelemistä kavereilla, ja mun maineeni kalastajana tietysti kasvoi, koska kukaan muu ei koskaan ollut saanut madetta ongella. Kun sitten sain myöhemmin tietää, että Make oli ollut asialla, pidin sen visusti omana tietonani.

Kesällä tehtiin myös pilkki valmiiks talvea varten. Meillä ei kyllä ollut kairaa, mutta eipä se paljo haitannu. Meikä kierteli potkukelkalla luistimet jalassa vanhoja avantoja ja jään sai mukavasti rikki luistimen terän kantaosalla. Pilkkimiehet tais olla vähän huvittuneita, mutta ei ne sitä mulle näyttäny, kyselivät vaan asiallisesti ohi kulkeissaan, että onko tullu mitään. Enpä mä tainnu koskaan oikeen mitään saada, kun eihän mulla ollu ees toukkia, pelkkä kuva ja koukku vaan siiman päässä. Mutta into oli kova ja pilkkimisen filosofia jo hallussa: siinähän ei oo tärkeintä kalan saanti, vaan se itse pilkkiminen.

Make opetti, myös jousipyssyn valmistuksen saloja. Kaareen ei kelvannutkaan leppä, vaan sen tuli olla mahdollisimman jämäkkä kuusen oksa, niin, että sen juuri ja juuri jaksoi jännittää. Nuolet piti ohentaa takapäästä, että ne saatiin nokkapainosiksi, näin niistä tulis tarkkoja ja ne lentäis vakaammin. Ja hyviä jouskareita ne olikin! Vaarallisia tosin, mutta suuremmilta haavereilta ihme kyllä vältyttiin. Kerran ammuin suutuspäissäni Karia päin ja nuoli osu sitä silmien väliin. Kauheeta ajatellakaan, miten olis voinu käydä.

<<Alkuun

Perhe on pahin

Alkuaikoina ihmiset oli tietysti uteliaita tietään meistä kaikkee mahollista, ja lapsiltahan kannattaa aina kysellä, kun ne kertoo kaiken kursailematta. Multakin naapurit kyseli kaikkee ja kun äitin ikä tuli puheeks, en oikein muistanut tarkkaan ja arvelin sen olevan kai jotain neljäkymmentä vuotias. Äite ei oikein hyvää tykänny, kun kuuli sitten joskus myöhemmin kylältä, mitä mä olin tarinoinu. Äiti nimittäin oli sillon about 25 v. No, kai ne aatteli, että olipahan hyvin säilyny nelikymppinen!

Meiän huoneistossa oli lastenhuone, olohuone, keittiö ja pikkuhuone, josta pääsi parvekkeelle. Siellä oli meitä ennen asunu kultaseppä ja me kakarat haaveiltiin, että me löydettäis jostain komeron perältä, joku kätkö, jossa olis aarre. Ilmeiseti oltiin saatu vaikutteita Viisikko-kirjoista, joita äiti meille luki. Meni vähä kultasepät ja merirosvot sekasi. Äiti remontoi meiän huoneen ja laitto yhelle seinälle niin makeeta pöllötapettia, että jos sitä viä jostain sais, niin mä laittasin heti oman makuuhuoneeni seinät sillä samalla tapetilla.

Äiti huolehti aina meidän kersojen päitten kynimisestä ja siihen aikaan oli melko helppo tukkamuoti kotiparturin kannalta: melko lyhyt ottatukka ja sivulta ja takaa vähän pitemmät. Äite oli just saanu kynittyä poikien fledat ja seuraavaks olis ollu mun vuoro, kun Soili tuli käymään ja rupes kehuskeleen äitelle, että kyllä sekin osaa tukkaa leikata. oli kuulemma leikannu siskonlikkansa tukan erittäin onnistuneest. Lopulta siinä kävi niin, että Soilille annettiin sakset ja mut istutettiin tuoliin käsittelyä varten. Lopputulos oli se, että mun ottatukan alareuna oli lähes hiusrajan tasalla ja arvatkaas kuka lähti poraten kouluun seuraavana aamuna.

Mä olin ollu alkukesäsästä muutaman viikon Selma-kummilla. Selmalla ei ollu lapsia, vanhapiika kun oli, ja mä olin kuulemma sille, kun "oma tytär". Oltiin istutettu petunian mukuloita purkkeihin ja mä olin ollu innokkaasti mukana puutarhahommissa. Myöhemmin kesällä äiti soitteli Selmalle kuulumisia ja mäkin halusin sitten tulla puhelimeen. Halusin tietysti tietää, että kuinka meidän istutukset oli onnistunu. "Onks sun kakarat kasvanu?" oli eka kysymys. "Mitä?" kuulu toisesta päästä. "Niin, että onks ne sun kakarat kasvanu, joita me laitettiin sinne purkkeihin?" kysyin uudestaan. Pienen miettivän hiljasuuden jälkeen kuulu oivaltava huudahdus "Ai ne mukulat ! (huvittuneella äänellä) On ne kasvanu, ja kukkiikin jo!" -Ei tullu mustakaan sitten viherpeukaloo.

Uusitalon kaupasta sai viidellä pennillä kaks tyynyä Jenkki-purkkaa, mutta kun uus Hubbabubba-purkka tuli myyntiin, niin siitä se vasta purkkavillitys alko. Hubbabubbaa myytiin semmosissa puolen metrin pötköissä, jos vähän liiotellaan, ja kaikki täyty tietysti tunkee kerralla suuhun. Siitä sai puhallettua ihan tajuttoman isoja palloja, jotka läsähti naamalle ja ne kans tarttu kiinni, kun tauti. Yks meiän älykkäistä ja kehittävistä harrastuksista oli yrittää heittää oma mälli lastenhuoneen komeron ovessa olevaan tarrakuvaan niin, että se jäi kiinni. Heittokertojen välissä purkka tietysti pehmitettiin suussa sopivan tarttuvaks, ja taas yritettiin. Ja auta armias, jos äiti yllätti meiät kesken heittokierroksen! Siinä lähti purkat ja tukka pölisi!

No, pasille kävi kumminkin niin, että se oli onnistunu liimaan sen klimpin jotenkin keskelle päälakeensa eikä sitä saanu tietenkään irti, kun saksimalla. Sitä purkkaa oli ihan juurta myöten ja äite sitä sitten koitti repiä, ettei tarvinnu ihan kaljuks ajella koko päätä. Muutaman millin siili pienellä pojalla oli siihen aikaan melko outo näky, vaikka kymmenen vuoden päästä se olisi ollut hyvinkin trendikäs.

Yks hassu muisto niiltä ajoilta on semmonen, että äite oli töissä kirjapainossa ja siä oli valtavat tietokoneet, joiden toiminta perustu reikänauhaan. Äiti toi sieltä joskus säkillisen sitä nauhaa ja me askarreltiin niistä "kettinkiä" liimaamalla nauhanpätkiä rinkuloiks ja liittämällä ne yhteen niin kuin kettingin lenkit. Sitä kettinkiä oli sitten kymmeniä metrejä, enkä mä muista miks me sitä tehtiin. Oliskohan siitä tehty kuusenkoristeita jouluks?

Toinen samantapanen harrastus oli kaljatölkkien "korkkien" (siis se metalliläppä ja rengas) kerääminen. Me käytiin keräilemässä niitä kioskin nurkalta ja kaupan roskikseta. Niistä tuli hieno vyö, kun sen läpän pujotti edellisestä renkaasta ja taivutti sen taaksepäin niin, että siitäkin muodostui eräänlaista kettinkiä. Nuoriso käytti niitä vöitä ihan oikeesti! Ja siihen aikaan oli limsapullojen korkit tehty semmosesta kiiltävästä metallista, joita oli erivärisiä. Niistä taas sai makeita tekokynsiä, kun ne taivutti sormenpään ympärille. Että halvat oli huvit, sillon joskus.

Mä alotin koulunkäynnin -73 Roukon kansakoulussa. Meiän open sukunimi oli Pitko ja kun mä tulin ekan päivän jälkeen kotiin mä kerroin tohkeissani, että mun opettajan nimi on Pullapitko, eiks se ny ookkin melkein sama asia. Se oli vaikee syksy... Ensikskin, mulle kerrottiin, että Joulupukkia ei oo olemassa. Mulle oltiin valehdeltu seittemän vuotta!!! Toisekseen, mä jouduin eka semmoselle luokalle, jossa mä en tuntenu ketään. Mutt kun sitten vähän itkee tirautti, niin pääsihän sitä lopulta samaan luokkaan naapurin Sirpan kans. Vaikka mä en oo kyllä ihan varma, että kumpi meistä poras ja vaihto luokkaa, mää vai Sirpa... Kolmanneks, mä meinasin joutua vankilaan, tai ainakin mä uskoin joutuvani...

...Se oli kyllä pelkkä vahinko! Me nääs keinuttiin likkojen kanssa pihalla välitunnilla, kun oli likkojen keinuvuoro. Timo ja pari muuta jätkää kiusas meitä juoksemalla keinujen edestä ehtien aina alta pois juuri ja juuri, paitsi Timopa ei sitten ihan ehtinykään. Meikäläisen lapikas tärähti sitä leukaperään. Hammas poikki! Mä olin tietty ihan kauhuissani, kun sen suusta valu verta ja Timo näki kuinka mä pelkäsin ja se otti siitä kaiken irti. Se uhkaili mua, että mä joudun vankilaan ja että uus hammas maksaa ainaskin miljoonan, ja että niitten iskä tulee hakkaan meiän äiten, jos mä en pysty maksaan sitä hammasta. Mä tulin pillittäen kotiin ja äiten udellessa syytä, mä kerroin kaikki. Ei auttanu, vaikka äiti kuinka yritti rauhotella. Vasta sitten, kun se soitti opelle ja selvitti tilanteen mun kuulteni, mä vakuutuin, että sen "sikapää"-Timpan ( =pahin haukkumanimi meiän kaveriporukassa) jutut oli pelkkää emävaletta.

Äite rupes seurusteleen Jorman kans ja se kävi meillä punasella Volvo Amazonillaan. Se oli mun mielestä maailman makein auto ( on ehkä vieläkin ). Jorman käydessä kylässä, mulla oli tapana mennä istuskeleen ohjaajan paikalle ja tietysti leikin ajavani sitä. Yhtenä päivänä Amazoni oli taas pihassa ja mä menin tapani mukaan istuskeleen sinne. Veivasin sitä rattia sitten oikeen kunnolla, kun yht'äkkiä ilman varotusta kuulu naksaus ja ratti lakkas liikkumasta. Nyt se meni rikki! mä säikähdin ja olin aivan kauhusta kankee, kun Jorma tuli autolle. Sen piti lähtee töihin ja mä olin rikkonu ratin! Mä nousin autosta surkeen näkösenä ja inisin, että toi ratti ei liiku mihinkään. Jorma katto mua huvittuneena ja istahti autoon. Helpottuneena mä seurasin, kun se starttas auton ja peruutti ja ratti toimi ihan normaalisti. - Oli kuulemma rattilukko menny päälle, nytpähän tiesin senkin... Enkä varmasti oo ainoo, jolle on näin päässy käymään.

Jorma antoi joskus meidän ajaa jäällä. Me istuttiin vuoronperään sen sylissä, kun ei oltais yletytty polkimille. Vaikka kyllä se sitten myöhemmin anto mun kerran kokeilla, kun mä olin jo niin iso, että mä yletyin. Jorma neuvo repsikan paikalla ja muut oli takana. Ei olis saanu ajaa lujaa, kun jäällä ei ollu juuri yhtään lunta ja se oli tosi liukas. Lisäksi siellä täällä törrötti karikoiden kohdalla kiviä. Ajelin omasta mielestäni aivan rauhallisesti, mutta Jorma käski hiljentään. En olis millään halunnu ja mielenosoituksellisesti polkasin hieman jarrupoljinta, aikeena hiljentää oikein kunnolla. Arvashan sen miten siinä kävi. Auto karkas käsistä ja pyöri, kuin hyrrä liukuen samalla hitaasti mutta holtittomasti kohti jään alta törröttäviä kiviä. TÖKS! Pysähtyhän se. Pökkyrästä selvittyämme kuski vaihdettiin ja jääajelut loppuivat siltä talvelta siihen.

<<Alkuun

Rossinniemi oli ilmeisesti ennen ollu saari ja sinne oli ajettu täyttömaata tietä varten ja vähitellen mantereen puoleinen salmikin täytettiin maalla. Jäljellä oli kuitenkin pieni lutakko, jota me kakarat nimitettiin Sammakkolammeks. Lampi oli nimensä veronen, sillä missään muualla en oo sen jälkeen nähny yhtä paljon sammakoita niin pienellä alueella.

Jos joku lukijoista on kovin herkkänahkanen, suosittelen tän stoorin väliin jättämistä. Asiahan on nimittäin niin, että kun lapsi tahtoo oikein kovasti lemmikkieläintä, niin sellaiseksi kelpaa melkein mikä tahansa, joka vain liikkuu ilman paristoja. Eikä haittaa yhtään vaikkei sillä edes olisi pehmoista turkkia, eikä se päästelisi hellyttäviä piipityksiä kaivatessaan rapsutusta. Paremman puutteessa lemmikiksi kelpaa aivan hyvin vaikkapa loikkiva vihertävänruskea klöntti, jolla on ulkonevat silmät ja kylmänkostea paperinohut karvaton iho.

Toukokuinen aurinko lämmitti uuden auinpaikkamme pihaa, sulattaen viimeisetkin lumen rippeet. Se oli päivä, jolloin löysin Sammakkolammen. Kutukausi oli alkamaisillaan. Sammakot oli juuri heränny horroksestaan. Ne oli vielä kohmeessa ja ne liikku kankeesti kumppania etsiskellen. Ja ne kaikki kurnutti kuorossa rytmikkään hypnoottisesti. Seurasin katseellani yhtä niistä. Se näytti isoimmalta ja se oli väritykseltään mielestäni kaunein. Se puikkelehti mättäiden seassa mua kohti. Välillä se pysähty ja pullisti vaaleaa kurkkupussiaan ja päästi pitkän kutsuvan kurnutuksen. Se ui voimakkain potkuin mättäältä mättäälle, kunnes se tuli ihan viereen ja jäi siihen kutsumaan kumppaniaan. Sillon mä tarrasin siihen pienellä kourallani. Se räpiköi ja mä pusersin entistä kovempaa. Se oli niljakas ja pehmee ja sen iho tuntu ohuelta ja kylmältä. Mutta nyt se oli mun ikioma lemmikkini.

Mä kanniskelin sitä koko päivän, annoin sen välillä loikkia nurmikolla ja otin sen taas syliin siliteltäväks (voi sammakkoparkaa!). Sen ihokaan ei enää tuntunu ollenkaan limaselta, eikä se enää räpiköiny. Mä luulin kesyttäneeni sen. Sitten mä ajelutin sitä nuken vaunuissa ympäri pihaa, kunnes naapurin täti tuli kurkistaan sinne. Järkytyksestä toivuttuaan se nosti sellasen älämölön eläinrääkkäyksestä ja sammakkoeläinten inhottavuudesta, että mun ei auttanu muu, kuin juosta porua vääntäen hakemaan äidiltä lohtua.

Äidiltä sainkin sitten kuulla, että ei sitä sammakkoa voisi pitää, kun se tarttee vettä ja hyönteisravintoo ( eikä ruohoo, niin kuin mä luulin ), pysyäkseen hengissä. Sammakkoni kärsi ihon kuivuudesta ja oli kai sen takia niin voimaton pyristeleen vastaan. Illan jo hämärryttyä vein sammakkoni haikein mielin takasin lammelle ja laskin sen veteen. Kyynel silmäkulmassa katselin, kun se katosi mättäiden sekaan.

Yöllä näin sitten unta, jossa mun sammakkoni oli koko lammen kuningas - ja aivan varmaan näin se olikin.

Meidän kulmilla asu siis muutamia muitakin lapsia, kuin me kolme. Tommi ja Marjut oli lähinpänä, mutta Tommi ei oikeesti asunu siellä, se vaan kävi mummullaan, ja me leikittiin usein yhessä sillon, kun se oli maisemissa. Marjut sen sijaan asu Tommin mummulan naapurissa ja niitten lähellä olevassa mettikössä oli iso siirtolohkare, jonka Marjut oli nimenny "Kilpuriks". Se oli yks meiän suosikkileikkipaikoista. Mutta mun parhaat kaverit oli Jari ja Sirpa, jotka asu vähän kauenpana. Välillä meidän kolmen välille kehkeytyi pientä rähinää, mutta useimmiten me kuitenkiin oltiin ihan sulassa sovussa ja keskityttiin punoon juonia muiden muksujen pään menoks. Meiän Pasi ja Kari leikki aina Marjutin kanssa. Ne oli muutaman vuoden meitä nuorempia ja helppoja kiusan kohteita. Paitsi, että niillä oli yks valttikortti: ne kanteli aina meiän äitille tai Marjutin äitille- ja äidit oli aina pienempien puolella. Epäreilua!

Jarin porukat oli mun ja Sirpan mielestä (ja kai ihan oikeesikin) kauheen rikkaita. Ne asu lahden toisella puolella ja usein me leikittiinkin niitten kotona, kun siellä oli ihan hirveesti leluja. Jarilla oli oma levysoitinkin! Meiän lempparit oli Victor Calborekin 'Bingo bango bongo aina rakas ompi Kongo' ja varsinkin se loppu: 'ugalapugalakeihääs!' ja sitten ' Pikkupukki kakki kalliolle'-biisi oli kans hyvä! Niillä oli oikeen väritelkkari (meillä oli vaan mustavalkonen, johon sai kuvan, jos osas lyödä sopivasti sitä kylkeen).' Apinoiden planeetta' oli ihan ykkönen ja kerran me "unohdettiin" mennä kotiin syömään sovittuna aikana, kun jännä jakso oli just alkanu. Porttikieltoo tuli pariks päiväks. Epistä!

Jarilla oli isosisko, siis paljon vanhempi meitä, tais jo olla lukiossa, en muista. Se ei tainnut oikein tykätä meistä kakaroista ja me vähän kai pelättiinkin sitä. Kerran me oltiin taas menossa Sirpan kanssa Jarille leikkiin ja Jari varotti, että sen systerikin olis kotona. Marjutti ja Karikin olis halunnu tulla, mutta ilkeitä kun oltiin, niin ei kiusallaankaan suostuttu. Ne kuiteskin ruinas ja aneli kunnes meiän oli pakko heltyä. Mutta yhellä eholla: Marjutin piti soittaa ovikelloo ja kun Jarin systeri tulis aukaseen ovee, niin Karin piti pyllistää sille housut kintussa. Ja jos ne tekis sen, niin sitte ne pääsis meiän kans leikkiin. Ja ne teki niin. Ja ne pääsi leikkiin. Ja illalla Kari kanteli äitille. Ja mä sain selkääni. Ihan epistä!

Pulla oli meiän perheessä harvinaista herkkua. Kyllähän äiti leipoi, mutta yleensä se oli hiivaleipää ja sämpylää, mitä siellä uunissa paistui. Ei silti, etteikö sekin olis ollu hyvää. Mutta meille oli tulossa viikonloppuna vieraita ja äiti oli leiponu sitä varten oikeen pullaa. Eipä ollu meillä semmostakaan ylellisyyttä, kuin pakastin, vaan pullia säilytettiin komerossa uunipellin päällä. Vähän ennen vieraiden tuloo, äiti alko kattaan kahvipöytää ja meni hakeen niitä pullia komerosta. Äitiparka melken itkuun purskahti, kun se avas komeron oven: jokaisen pullan päältä oli haukattu se sokeri pois! Mä en osannu selittää tekosiani muulla tavalla, kun että " Oli vaan niin tehny miäli! " No, vieraat sai sitten, selittelyjen kera, veitsellä siistittyjä "päälaettomia" pullia. Ja mä en saanu iltateellä ollenkaan pullaa. Epäreilua! :-(

Vesi oli meille tuttu elementti ja mä osasin uida, kuin kala, enkä mä voinu ymmärtää, miks äiti kielsi mua lähteen veneellä yksin järvelle. Ei meillä venettä ollu, mutta parin kilsan päässä Uusitalon kaupan kohalta lähtevän tien varressa oli veneveistämö. Sieltä me aina vuokrattiin Soilin ja Hannelen kanssa vene, kun saareen lähettiin. Siä haisi aina ihanasti tervalle. Eikä ne veneet ollu mitään lasikuiturimpuloita. Ne oli kunnon puuveineitä, joilla pärjäs kovassakin aallokossa ja ne ui suoraan sinne, minne kokka osotti, vaikka soutajana olisikin ollu tämmönen ruipelo kaheksanvuotias pikkulikka. Kyllä mä olisin pärjänny yksinkin. Mutta, kun äiti sano EI, niin se kans tarkotti, että EI. Epistä!

Olis tehny kauheesti mieli mennä ongelle Pirunsaareen. Erilaisia lautanrakennus- suunnitelmia oli muhimassa pääkopassa, ja joitakin prototyyppejä oli jo testattukin, huonolla menestyksellä tosin. Kieltohan koski ainoastaan venettä ja lauttahan olis ihan eri asia. Kakkosnelosista kyhätty rakennelma piti vaan saada jollain konstilla pysyyn pinnalla. Mutta kun ei se pysyny. Turhautuneena mä hajotin koko lautan ja istuskelin masentuneena laiturilla, kun Pete tuli. Mä taisin kertoo sille epäonnistuneesta projektistani, kun se sai idean, että lähettäis souteleen. Se oli mua pari vuotta vanhempi ja mun silmissä tosi kokenu veneilijä. Sitä paitsi sen isolla veljellä oli semmonen pieni kilpavene ja sehän jo todisti, että Petellä oli veneenkäsittelytaito jo geeniensäkin puolesta. Ei kai äitillä olis mitään sitä vastaan, jos mä lähtisin sen kans järvelle. Me mentiin veneveistämölle ja vuokrattiin vene muutaman markan tuntitaksalla. Ja sitten me päätettiin mennä Pirunsaareen. Me päästiin kyllä perille, mutta tulomatkalla meillä oli vastatuuli, joka ylty koko ajan. Matka kesti kauan, eikä äiti tienny missä mä olin. Kun mä tulin kotiin ja selvis missä mä olin ollu, niin taas mua vietiin. Epäreilua!

Äiti joutu suonikohjuleikkaukseen ja meille hommattiin kodinhoitaja siksi aikaa. Se oli semmonen tosi mukava ja rauhallinen vanhapiika, josta me otettiin tietysti kaikki riemu irti. Kurissa ja herran nuhteessa kasvaneina me tietysti tällaisen makean tilaisuuden tullen nostettiin heti kapina liian kilttiä auktoriteettia kohtaan. Heti ensimmäisenä iltana me karattiin palorappusia pitkin pihalle eikä tultu sisään, vaikka se naisparka porua väänsi parvekkeella. Seuraavana päivänä me leikittiin rannassa ja kun se täti huusi meitä syömään, me päätettiin, ettei mennä. Siellä se aneli taas itku kurkussa parvekkeella, mutta me pidettiin päämme. Ne päivät oli varmaan sille yhtä painajaista, mutta kun äiti tuli kotiin, se ei kannellu meistä yhtään, sano vaan, että kaikki oli menny oikein hyvin, ja että me oltiin oltu oikein kilttejä. Anteeks täti! Me oltiin tosi epäreiluja sua kohtaan!

Suojelusenkelit oli varmasti joka päivä täystyöllistettyjä meidän kulmilla. Kaikenlaista olis voinu sattua. Ja kun vielä suuressa kakaralaumassa tyhmyydellä on tapana tiivistyä, niin kaikki ainekset vakavillekin onnettomuuksille oli päivittäin olemassa. Aina me keksittiin tappelun aiheita ja joku sai hiekkaa silmiinsä tai mustelmia johonkin, mutta ei sen vakavampaa.

Kerran syksyllä Kari testas jään kestävyyttä laiturin vieressä. Humpsista vaan, se putos ja uppos! Siinä oli sen verran syvää ja kun sillä oli viä villaset vaatteet, niin se meni pohjaan, kun kivi. Mä ryntäsin kurkotteleen sitä, ja sain kuin sainkin sitä piposta kiinni. Mä yritin vetää sitä ylös, mutta pipo jäi käteen. Mä haroin uudestaan, ja sain sitä tukasta kiinni. Mä sain kiskottua sen pään pinnalle, mutta en jaksanu vetää sitä kokonaan ylös. Ja mä huusin apua, mielestäni ikuisuuden, kunnes lopulta Make onneks oli kuullu ja se tuli vetään Karin ylös.

Pasi oli sillon ehkä neljän vanha. Se oli aina aamulla kuuden aikaan pystyssä ja olis halunnu herättää kaikki muutkin. Äiti oli kai kieltäny sitä herättämästä muita, kun yhtenä lauantai aamuna äiti heräs siihen, että ulkoo kuulu kummallista mulinaa. Se nousi ylös ja huomas, että Pasia ei oo missään. Äiti ryntäs parvekkeelle ja siellähän se Pasi oli rannassa. Se oli päättäny mennä aamu-uinnille heti herättyään.

No yhtenä toisena aamuna Pasi oli taas noussu ennen muita ja sille oli tullu nälkä. Se oli löytäny edellispäiväset makaroonilaatikon jämät ja oli päättäny ensin vähän lämmittää sitä hellan levyllä. Siä se seiso hellan edessä haarukka kädessä, kun äiti tuli hätiin käryyn havahduttuaan.

Kiipeily oli meiän kaikkien lempiharrastus, kielloista huolimatta. Puuhun piti päästä niin korkeelle, kunnes latva alko taipuun. Pihassa oli mahtavia riippakoivuja, jotka soveltu erinomasesti tähän harrastustoimintaan. Parvekkeelta alas johtavat palorappuset oli myös ahkerassa käytössä. Huonoimmin kiipeilyharrastukseen soveltuivat rantalepät, joiden oksat saattoivat kuivua ja lahota vielä rungossa kiinni ollessaan. Sen tulin oppimaan kantapään kautta, tai pitäisiköhän, tässä tapauksessa, sanoa pelkän pään kautta.

Olin kaverini Sirpan kanssa keinun luona leikkimässä. Me kiipeiltiin lepissä ja kuinkas ollakaan, jalan alle osui salakuiva oksa, joka napsahti poikki. Tulin alas pää eellä ja osuin tietysti maasta törröttävän kiven kulmaan. Tullessani tajuihini ihmettelin, miksi Sirpa juoksee poraten kotinsa suuntaan. Oli vähän pökkyräinen olo, mutta muistin, että olin pudonnut puusta. Kipu ei ollut kova, mutta aattelin kumminkin koittaa, oliko tullu isokin kuhmu. Järkytyksekseni sormeni upposi syvälle johonkin lämpimään. Ja olin aivan varma, että mun aivot oli valumaisillaan ulos! Juoksin sisälle parkuen, että ' Äitiii! Mun päässä on reikä! Mun päässä on reikä!'

Taksi soitettiin, vaikka ambulannssi olis kyllä ollu kivempi, ja ensiapuasemalla suurin osa aivoistani (ainakin luulen niin) saatiin talteen ja reikä ommeltua umpeen.