Musa

Tältä sivulta löydät jonninjoutavaa tarinaa musiikkiin liittyvästä toiminnastani ja erinäisistä instrumenteistani sekä bändeistä, joissa olen ollut mukana. Lisäksi voit ladata muutamia gospelhenkisiä mp3-tiedostoja. Eikä siinä vielä kaikki, tee-se-itse -kitaristeille löytyy ehkä inspiraation juurta rakennusprojekteistani. Alla olevasta taulukosta voit siirtyä suoraan kiinnostavimpaan aiheeseen, jos et halua käydä läpi koko tarinaa.

Musiikkiharrastukseni alkoi saatuani joululahjaksi pienoiskitaran. Olin silloin kymmenen vanha, ja se oli paras lahja sinä jouluna. Eihän sillä oikein soittaa voinut, mutta ainakin äitini huomasi innokkuuteni ja hommasi minulle vähän isomman ( lelu- ) kitaran synttärilahjaksi. Sillä pystyi jo oikeasti soittaamaankin. Tosin kielet olivat tuskallisen matkan päässä otelaudasta, eikä kaulaa voinut säätää. Sormet verillä harjoittelin kuitenkin kaikki kolme biisiä, joiden soittohjeet löytyivät kitaran pakkauksesta. Biisit olivat helppoja ja opin neljä sointua.

Ilmeisesti sitkeä ja epävireinen harjoitteluni, raastoi muun perheen korvia, koska seuraavaksi minulle hankittiin nailonkielinen Landola. Kielet tuntuivat aivan ylellisen pehmeiltä sormenpäissäni, mutta kaula oli paljon leveämpi, kuin mihin olin tottunut. Jonkun aikaa kävin seurakunnan kitarakerhossa, mutta siellä en oppinut mitään ( muuta kuin e-mollin ryhmärämpytystä ). Naapurin Leena oli mun paras kaveri ja sen sisko Tiina oli soittanut klassista kitaraa muutaman vuoden, mutta koska itse en ollut alkuunkaan kiinnostunut nuottien opettelusta, ei hänen harjoituskirjoistaan ollut minulle apua.

Onneksi omasin edes jonkinlaisen sävelkorvan ja kun lähes kaikki poppi-biisit pystyy soittamaan neljällä soinnulla, niin transponoin korvakuulolta biisin kuin biisin C-duuriin tai tarvittaessa A-molliin. Leenan kanssa pidettiin sitten konsertteja meidän olohuoneessa, oli sitten yleisöä tai ei. Mauno-papan 70-vuotis bileissä minä, Landola ja pikkuveljet heitettiin "musiikkiurani" eka keikka.

Vähitellen sointuvarasto karttui ja komppikäsikin vähän kehittyi. Harjoittelumotivaatio alkoi kuitenkin laskea, kun pelkkä rämpytys ei enää jaksanut innostaa. Ajattelin vaihtaa soitinta. Ostin huuliharpun ja yhden kesän soittelin kaiket illat kesämökin aitan rappusilla valsseja, tangoja, humppia ja jenkkoja ( kovin montaa en kyllä osannut ). Koska huuliharppu tuntui hieman liian yksinkertaiselta, ajattelin siirtyä suuruudenhulluudessani hanuriin. Jonkin aikaa maristuani, sain vanhemmat vakuuttumaan innokkuudestani ja joku tuttavamme toikin sitten Viipurin reissulta minulle pianohaitarin. Oikein oppikirjakin hommattiin! Hirveällä innolla aloin treenata ja muutaman helpon kappaleen sainkin puristettua uudesta soittopelistäni, mutta eipä minusta sitten ollut enempää kurttua kurittamaan. Liian vaikeeta oli olevinaan... Hanurin kohtalosta vielä sen verran, että pikkuveljieni kovakouraisen käsittelyn seurauksena, sen palkeeseen tuli repeämä. Se ei kuitenkaan ollut mitenkään surullista, sillä pääsin toteuttamaan päässäni jo jonkin aikaa muhinutta suunnitelmaa: pölynimuriletkuvirityksellä siitä sai oivan ' hammondin ' tai no, kompaktin harmoonin ainakin. ( Imuri piti tosin sijoittaa metelin takia komeroon ). Että silleen. ;-)

Eräänä vappuna pääsin katselemaan luokkakaverini Jussin ja hänen kitaristikaverinsa Jykän keikkaa. Jussi mäiski rumpuja ja lauloi, ja Jykä taituroi skittalla kaikki Hurriganesin klassikot. Se meni luihin ja ytimiin! Silloin ei vielä ollut musavideoita, että olisi voinut oppia katselemalla nauhalta, miten rockia soitetaan. Myöhemmin, kun Jykä aina silloin tällöin kävi naapurissa kaveriaan tapaamassa, minä änkesin paikalle ja tivasin Jykää näyttämään miten boogieta soitetaan. Joka kerralla opin aina jonkun uuden kaavan. Sainpahan treenattavaa moneksi vuodeksi.

Nailonkielinen Landola ei oikein enää soveltunut oppimaani uuteen soittotyyliin ja teräskielinen, myös Landola-merkkinen, kantrikoppa oli seuraava hankinta. Kun sekään ei enää tuntunut tarpeeksi rokilta, oli sähkökitara unelmien täyttymys: Kumika-merkkinen Telecaster-kopio - Jess ! Sain sen 15-vuotiaana joululahjaksi ja aatosta tapaninpäivään 15-wattinen Yamahan pikku-combo sai aikamoista kyytiä, samoin kuin muiden perheen jäsenten korvat.

Kesällä väsäsin pikkuveljen kanssa kurkkupurkeista rumpusetin ja Jussi oli lahjoittanut vanhan haitsunsa, joten ei muuta kuin kamat varastoon, nupit kaakkoon ja kurkku suorana:
"Rappiolla on hyvä olla... ...anna meidän olla!"
Sessio päättyi aina samalla tavalla: ensin kurkkupurkkirumpujen kalvot löystyi, sitten niitä yritettiin vähän kiristää ja kun se ei onnistunut, turhautuneena tuliluontoinen pikkubroidini pisti suurella vaivalla kasaamamme setin p****npäreiksi. Ja ei muuta, kuin seuraavana päivänä taas kaikki alusta.

Saatuani kasettinauhurin, aloin tehdä omia äänityksiä ja innostuin sovittelemaan biiseihin bassoa ja koskettimia. "Bassoa" soitti toinen veljeni akustisella kitaralla, opetettuani ensin sille kuviot ja koskettimina oli toisen pikkubroidin sähkötekniikan tunnilla piirilevylle väsäämä elektroniikan harjoitustyö, jossa oli kahdeksan eri taajuudella vinkuvaa näppäintä, jotka onneksi sai viritettyä säätövastuksilla. Saundit olivat kyllä tosi retroa!

80-luvulla markkinoille tulivat ensimmäiset komppaavat pienoisurkuhilavitkuttimet, sellaiset joissa oli minikoskettimet ja yhden sormen säestys. Tietenkin tahdoin sellaisen Casio-merkkisen yhdenmiehenorkesterin, maksoi mitä maksoi. Pistin sähkökitarani myyntiin ja sain kuin sainkin ostettua rummut, basson, puhaltimet ja arpeggion sillä rahalla. Ei muuta, kuin säestyskuviot muistiraidalle ja laulu ja akustinen kitara päälle. Hommasin vanhan pönttikseni tilalle oikein 12-kielisen Arianan. Johan tuli tosi "upeita" nauhoituksia ! Siihenkin sitten kyllästyi aika pian. Vanhaa Kumikaa tuli armoton ikävä. Mutta ei auttanut, myyty, mikä myyty. :-(

Pönttis osoittautui leiriolosuhteissa ehdottomaksi peliksi ja ollessani 80-luvulla lähes kaikki kesäni töissä leireillä, oli kitara tietenkin kovassa käytössä. 12-kielinen vaihtui takaisin 6-kieliseen ja sama Yamaha on mulla vieläkin, vaikka sen kansi onkin jo kertaalleen haljennut ( istuin vahingossa päälle ). Sain sen kyllä korjattua ja ihan hyvässä leirivireesä se olisi vieläkin. Jossain vaiheessa ostin myös luokkakaverini veljeltä Lucky-7 -merkkisen f-aukollisen vanerikopan. Se oli vaan niin makeen näköinen, vaikka olikin huonokuntoinen. Nyttemmin olen vähän kunnostellut sitä ja otelauta, virityskoneisto ja tallakin on uusittu. Mikkien asennuksen jälkeen siitä saa todellisen blues-koneen.

90-luvun alkupuolella päätimme muutaman nuoren kanssa perustaa gospelbändin. Sähkökitaran osto oli siis taas ajankohtaista. Marssin Ahoselle ja meinasin ensin ostaa jonkun käytetyn lankun, mutta ostinkin sitten tuliterän mustan Epiphonen, kun Ahonen oikeen sitä suositteli. ( Samainen Epiphone on nykyään Separaattorin basistilla, joskin hieman räjähtäneessä kunnossa.) En ollut oikein tyytyväinen ostokseeni ja melko pian hommasin käytetyn kiinteätallaisen Aria Pro II- merkkisen tyylikkään lankun. Se oli sitten hyvä kitara!

Uuden yhtyeemme nimeksi tuli KingLine. Kokoonpanossa oli rummut, kaksi kitaraa ja koskettimet, poikkihuilukin tarvittaessa. Laulajia oli kolme. Biisit oli suurimmaksi osaksi Jounin ja mun käsialaa, Kaarina ja Tuulia tais tehä yhessä yhden biisin. Bändi sovitti biisit treeneissä ja samalla sovittiin, kuka lauloi soolot. Kaarina kehitteli sitten päälle stemmat.

Keikkajuliste. Tämä ei ole linkki mihinkään, mutta jos viet hiiren osoittimen bändin jäsenenen nimen kohdalle, näet tässä hänen kuvansa.

Oltiin kasassa ehkä vuoden päivät. Keikkoja heitettiin Leiripappilassa Eräjärvellä ja taidettiin sitä kerran pelotella mummoja Oriveden seurakuntatalollakin. Bändin hajoaminen taisi olla mun syytäni.

KingLinessä soittaneet Jouni ja Ville perustivat Matti-Pekan kanssa heti kohta uuden bändin, jonka treeneihin mäkin sitten "eksyin" melko pian. Jouni kyseli josko mua huvittais liittyä messiin ja tottakai mua huvitti, sitä vartenhan mä siä treeneissä notkuinkin. Jouni pukkas biisejä kauheeta tahtia ja itsekin muutamia väsäilin. Matti-Pekasta saatiin toinen laulusolisti ja Jounin laulaessa leadia, stemmat kulki Masalta kuin luonnostaan. Homma jakaantui pääosin siten, että Jouni lauloi omat biisinsä ja Matti-Pekka mun biisit.

Keikka Suojalla. Tämä ei ole linkki mihinkään, mutta jos viet hiiren osoittimen bändin jäsenenen nimen kohdalle, näet tässä hänen kuvansa.

Meillä sattu oleen maalariluokan luokkakokous Vammalassa ja raahasin sinne kitaran mukaan, kun tapana oli aina ollut vähän jamitella yhen Eeron kanssa luokan pirskeissä. Eerolla oli puoliakustinen f-aukollinen cherry sunburst-värjätty Samick, joka oli Gibsonin 335- kopio. Me testailtiin toistemme kitaroita siinä illan mittaan ja lopputuloksena oli se, että seuraaviin treeneihin mä ilmestyin uuden kitaran kanssa. Me vaan päätettiin vaihtaa ne ihan päikseen. Vuoden soitettuani vaihdoin sen edelleen Charvelin Charvetteen ( kun halusin kevyemmän kitaran ), mikä oli kyllä suoraan sanoen todella typerä teko. Mutta, mitäpä menneitä murehtimaan.

DHW:n kanssa keikkailtiin useita vuosia ympäriämpäri, lähinnä omassa läänissä. Usein vain tahtoi tuntua siltä, että kaikki keikat oli enempi tai vähempi epäonnistuneita. Joko tekniikka petti, tai jos totta puhutaan, niin useimmiten puutteita ilmeni lähinnä soittotaidossa. Suurimmat keikat oli Be Strong-tapahtuma maaliskuussa -92 Orivedellä - soitettiin Suojalla; ja valtakunnallinen Isosseikkailu-tapahtuma helmikuussa -93, sekin Orivedellä - soitettiin Opiston juhlasalissa täydelle tuvalle.

Käytiinhän me sitten tekemässä Jyväskylässä semmonen kuuden biisin demokin. Vuokrattiin studio viikonlopuksi ja yritettiin vääntää kellon ympäri. Se oli silloin tosi kova juttu, mutta nyt se on jostain kumman syystä enää lähinnä huvittavaa. Voi niitä soundeja! No, saipahan kokemusta. Pistin pari ämpeekolmosta näytteeksi.

Bändi hajosi kesällä -93 jonkinasteisiin ristiriitoihin. Minä ja Masa lähdettiin, Jouni ja Ville jatkoivat muistaakseni vähän aikaa toisella kokoonpanolla. Soitimme kuitenkin parin vuoden päästä vielä kerran yhdessä Erkki-festareilla, jossa soitti useampikin hajonnut bändi menneiden aikojen muistoksi.

KingLinessa soittanut Kaarina alkoi olla musiikillisesti jo sillä tasolla, että se kehitteli kaikenlaisia spektaakkeleita, joihin se haali soittajia ja laulajia. Itsekin sain olla mukana monissa upeissa projekteissa. Mieleenpainuvimmat niistä oli itsenäisyyspäivän konsertti -93 syksyllä sekä Eeva-Marian käsikirjoittama ja Kaarinan säveltämä "Käsillä Elämä" -musikaali, jota esitettiin -94 Orivedellä ja Tampereella.

DHW:n hajottua aloimme Masan kanssa soittelemaan uudessa kokoonpanossa, jolle annettiin nimi Fragile. Olin ostanut samaisena kesänä tenorisaxofonin ja opeteltuani puoli vuotta, olin jo omasta mielestäni valmis kokeilemaan sitä bändissäkin. Tekniikka eli ansatsi oli kuitenkin vielä melko kehittymätöntä, joten keikkajännityksestä johtuen kävi usein niin, että pillistä kuului erinäisiä epätoivottuja ääniä silloin tällöin. Eräs tuttu aina kyselikin ennen keikkaa, että meinaatkos taas tänään "töräyttää" sillä torvellas.

FRAGILE Tämä ei ole linkki mihinkään, mutta jos viet hiiren osoittimen bändin jäsenenen nimen kohdalle, näet tässä hänen kuvansa.

Fragilen pohjalta rakennettiin myös erikoiskokoonpano The Roadin lämppäriksi johonkin tapahtumaan, jonka nimeä en nyt muista. Vahvistukseksi saatiin Veli-Matti sellonsa kanssa ja Vellun sisko Hanna, jolla on tajuttoman hieno ja vahva lauluääni. Pikkuhiljaa bänditoiminta kuitenkin hiipui ja tämä keikka jäi Fragilen viimeiseksi.

Matti-Pekka, Kaarina ja Tuomo perustivat myöhemmässä vaiheessa kokoonpanon nimeltä KaTuMa. Bändin ohjelmistoon kuuluu useita mun biisejä, joista olen saanut luvan pistää jakeluun muutaman MP3:n. Nyttemmin bändi on saanut uuden jäsenen. Maija hoitelee nykyään keikoilla stemmat ja rytmit, kuulemma tarkemmin, kuin kone.

Joskus -99 kevättalvella ihastuin tuttavani tekemään Telecasteriin, enkä voinut olla ostamatta sitä. Samoihin aikoihin vanha luokkakaverini Jussi, jonka mainitsin jo aikaisemmin, pyysi mua soittelemaan Koppalan koululle. Siellä oli kuulemma bändikamat valmiina ja Jussi lupasi soittaa, kun kokoonnuttaisiin. Lupasin tulla, koska oletin, ettei mitään puhelinsoittoa tulisi. Parin viikon päästä puhelin kuitenkin soi ja sovittiin, että sunnuntaina kokoonnutaan.

Siitä asti olen soitellut Separaattoriksi nimetyssä, pääasiassa klassista ja vähän uudempaakin rokettirollia soittelevassa kyläorkesterissa, jonka vaiheisiin voit halutessasi tutustua lähemmin bändin omilla kotisivuilla.

Kesällä 2000 sain valmiiksi ensimmäisen omatekoisen kierrätysosista kasatun kitaran, jota kutsun nimellä Ässä. Nimi tulee s-kirjaimen mallisesta logosta jonka upotin kahdenteentoista nauhaväliin.
Sama teema toistui alunperin myös lavassa ja rungossa, mutta tarkoitus olisi maalata koko kitara uudelleen kokomustaksi.

Seuraavana kesänä työn alla olikin jo uus skitta. Sain sen valmiiksi syksyllä 2001 ja nimesin sen Tigeriksi värinsä perusteella, vaikka samainen s-teema on mukana edelleen kahdennessatoista nauhavälissä, tällä kertaa tosin rajusti pelkistettynä. Tähän kitaraan olin edellistä tyytyväisempi: kaulan muotoilu onnistui paremmin ja akustisessa soundissakin on enemmän sustainia ja potkua. Valmistumisestaan lähtien se onkin kulkenut mukanani, niin treeneissä, kuin keikoillakin. Vielä olisi tarkoitus rakennella basso, mikäli kesällä aikaa liikenee...

Vahvistimet ovat myös tulleet ja menneet. Jykevä Laneyn putkicombo meni osamaksuna Telestä. Minulle jäi Fenderin Yale Reverb, jonka kliiniin transistorisoundiin kyllästyin lopullisesti 2001 kesällä. Koska budjetti ei riittänyt aitoon putkisoundiin, hommasin Riffi-lehden (nro 3/2000) laitearvostelussa kehutun Tech 21:n pikku-combon. Tämä "roudarin unelma" on nimeltään Trademark 10. Pikkuboxista lähtee ihan mukavan "lämpöisiä" soundeja (jam.mp3 487kb) moneen tarkoitukseen eikä tehojen vähyys haittaa, koska takana on linjalähtö, jonka voi vetää treeneissä ja keikalla suoraan mixipöytään ja kotona äänikortille. Ainoa haittapuoli on se, että erillistä särökanavaa ei ole, joten kesken biisin on soundia vaihdettava ulkoisella säröefektillä.

Syksyllä 2002 myin pois BOSSin ME-30 multiefektin ja ostin Trademarkin kaveriksi käytetyn pikku-VOXin ( Cambridge - 15w ja putkietuaste; Riffin arvostelu myöskin nro:ssa 3/2000). Puhdas soundi on kuulas ja hilpeän nostalginen, kun laittaa tremoloa sopivasti eikä särökään ollenkaan paha ole. Lisäksi sijoitin Ibanezin DS-7-polkusimeen (arvostelu, yllätys, yllätys Riffin nro:ssa 3/2000) ja ZOOM 505-II-multiefektiin (joka on nätisti sanottuna ihan PEE).

Huuto.netistä sain vielä ostettua halvalla vanhan huonokuintoisen Squier Precision Basson, jonka kunnostin ihan käyttökelpoiseksi peliksi. Ei tarvitse enää ohjelmoida bassoraitoja midieditorilla. Oppis vaan soittaan sitä enempi silleen "basisti-tatsilla". :-)

Kesällä 2003 ostin 60 eurolla Behringerin UB-502 minimixerin (arvostelut Riffin nro:ssa 3/2003), jonka avulla saan äänikortin linjaan hyvätasoista singnaalia suoraan kitarasta, bassosta tai mikrofonista. Härveli on myös erinomainen peli sellaisessa tapauksessa, että esim. keikalla loppuu mixeristä kanavat kesken. UB-502:sta piuhat auxiin ja käytössä on 3 lisäkanavaa erillisin volumesäädöin.

Tarkoitukseni olisi tulevaisuudessa käyttää tietokoneeni resursseja musiikin tekoon. Olen testaillut eri sekvensseriohjelmia ja kasannut ihan mukiinmenevän virtuaalistudion plug-in-efekteineen ja virtuaali-instrumentteineen. Netissä on todella laaja valikoima aivan ilmaisia ohjelmia tähän tarkoitukseen. Käy katsomassa linkkisivulta! Äänikorttini on tosin vain 16-bittinen SB-Live!, mutta se riittää mulle toistaseksi aivan hyvin. Midihommat hoituu Ensoniqin SQ-1:n ja TMS 3:n avulla. Oikeestaan ainut puute on kelvollinen lauluääni. Koskakohan netistä saa softapohjaisen virtuaalisolistin !? Oiskohan Melodynesta apua...