Vuonna -95 keväällä eräs ystäväni tuli sanomaan, että he olivat äitinsä kanssa huomanneet paikallisen S-marketin seinällä ilmoituksen, jossa kaupattiin koiranpentuja, juuri sellaisia kuin halusin. Cockerspanielit nimittäin olivat suosikkejani, mutta kun ne maksoivat hunajata. Tosin, suhteellisen pitkä turkki yhdistettynä rapakelillä lenkkeilyyn, olisi ajan mittaan vienyt hermoni; hyvä kun edes muistan omista saappaistani suurimmat lantapaakut karistella :-)

Lannasta puheen ollen, eräs tuttuni kertoi, kuinka hänen cockerinsa pitää sitä, siis lantaa, lähes Chanel 5:n veroisena hajusteena ja vaikka kuinka huutaisi naama punaisena eriäviä mielipiteitään, se syöksähtää kuononsa ohjaamana suoraan sulotuoksun lähteeseen, säikkäyttäen parven mustankiiltäviä jättiläiskärpäsiä hetkeksi yläilmoihin. Sitten se heittäytyy selälleen ja kiemurtelee antaumuksellisesti, kunnes on mielestään ehostautunut tarpeeksi. Ihmisenä sitä kuvittelee, että se haluaa sanoa koirien kielellä, että KATSOKAAS KUKA TÄÄLTÄ TULEE!
Mutta oikeasti se vain noudattaa saalistusviettiään. Tällä tavalla se yrittää tehdä itsensä "näkymättömäksi" saaliinsa lähistöllä, peittämällä oman hajunsa. Mielestäni lehmä on kyllä aivan liian iso saaliseläin 15-kiloiselle koiralle! Mutta kai koirakin voi olla hieman suuruudenhullu.

Oho, eksyin vähän aiheesta, mutta.. minulla ei siis vielä ollut koiraa, koska järkevänä ihmisenä punnitsen aina tarkkaan asioiden positiiviset ja negatiiviset puolet ja päätän vasta sitten. Tai siis, jos olisin järkevä ihminen, tekisin niin. Luulin olevani- tähän asti...

Siinä ilmoituksessa kaupattiin muutamalla satasella pentuja, joiden emo oli cockeri ja isä beagle. Siis vahinkolaukauksia. Yhdistelmä kuulosti siedettävältä, vaikken ollutkaan mieltynyt metsästyskoiriin ( jollainen toki cockerikin alunalkaen on ollut ). Mutta Tenavien Ressuhan on beagle, joten eiköhän se geenipuoli olisi O.K, ajattelin. Jos vielä yhdistää rotujen alkukirjaimet, siitä tulee b e a c o c k, joka kuulostaa miltei viralliselta. Näin ajattelin, ja lähdin ystävieni kanssa tarkastamaan, josko myös ulkoiset ominaisuudet olisivat kohdallaan. Mutta vain katsomaan, en antaisi itseni tehdä typeriä päätöksiä, vaikka pennut olisivat kuinka söpöjä !

Ajoimme Kaarinan ja Tellervon ( pääsyylliset ) kanssa Pitkäjärventien varrella olevan Juuselan talon pihalle. Perheen tytär ohjasi meidät koiratarhan luo ja kertoi, että yksi kolmesta pennusta oli jo viety ja jäljellä olevista toinen oli varattu, tyttöpentua tultaisiin hakemaan lähipäivinä.Tämä lähes valkoinen tyttöpentu juoksi heti tekemään tuttavuutta kanssamme, mutta toinen mustavalkoinen poikapentu ei tahtonut millään päästä luoksemme, koska se kompasteli alvariinsa omiin isoihin tassuihinsa ja luppakorviinsa lyllertäessään nenä maassa meitä kohti. Näky oli kerrassaan koominen. ( se on ihana!!!!!! ) Pentujen äiti oli todella pienikokoinen jenkkikockeri ja seurasi selvästi huolissaan pentujensa liikkeitä. Se tiesi joutuvansa luopumaan niistä. Kyseltyäni kaikkea mahdollista pennuista, lupasin harkita vielä ja ilmoitella sitten, mikäli ottaisin pennun. ( olin myyty! ) Lähdimme pois.

Näennäisen tyynenä mietiskelin illalla perheenlisäyksen hyviä ja huonoja puolia. Äidille en uskaltanut kertoa aikeistani, koska hänen kantanasa oli tiedossa: EI MISSÄÄN TAPAUKSESSA! ÄLÄ NYT OLE TYHMÄ! Olisko musta edes huolehtimaan luontokappaleesta, joka oli paljon, paljon vaativampi, kuin kissa, joita minulla oli ollut jo kaksikin. No, järjellä ei sitten loppujen lopuksi ollut sananvaltaa. Se mokoma isonenäinen kömpelö pentu kun tuli uniini, vaikka ne vähiin sinä yönä jäivätkin. Aamulla en enää epäröinyt pätkääkään ja heti loputtoman tuntuisen työpäivän jälkeen hain lapseni kotiin.

Se lähti urheasti mukaani. Autossa ei pelottanut yhtään ja se olikin hyvä, sillä tästä lähtien se kulkisi aina mukanani.

Kotiin päästyämme aloin kuumeisesti miettiä sopivaa nimeä pennulle. Ensimmäinen kissani, Stönö, sai nimensä Juicen biisistä, tosin vanhenpieni adoptoitua sen, sitä kutsuttiin epäarvokkaasti vain "Könöksi" tai "Tönöksi". Seuraava kissani oli nimeltään Ressu ja ilmeisesti sen takia se luuli olevansa koira. Olisiko siis vaarana, että koirastakin tulisi "nimensä veroinen". Parasta olisi ehkä antaa nimeksi vaikkapa Söpö tai Kiltti, varmuuden vuoksi... Mutta sitten tajusin, että eihän kukaan itseään kunnioittava koira voi hyväksyä noin lällyä nimeä itsellään. Nimessä pitää olla särmää ja katu-uskottavuutta! Sitten se vaan tuli jostakin... suosikkibändini Hurriganes... Henry "Remu" Aaltonen... Albert.. Gisse... Remu... ...REMU... ...REMU ! Siinä se oli ! Koirani nimeksi tulee Remu, piste.

Ei nimi miestä pahenna, jollei mies nimeä- eikös se vanha sanonta noin mene? En tiedä kumpi pahensi kumpaa, mutta koirastani oli tuleva "nimensä veroinen".

Ensimmäinen yö oli tietenkin vaikea emostaan ja sisaruksistaan vieroitetulle pennulle. Olin tehnyt sänkyni viereen Remulle oikein mukavan petin pahvilaatikkoon, koska olin päättänyt, että sänky on paikka, johon koirilla ei ole asiaa. Remu suostui kiltisti rauhoittumaan omaan petiinsä, mutta kun kymmenen minuuttia oli kulunut, havahduin siihen että pienet tassut kurkottelevat sänkyni reunan yli onnettoman uikutuksen säestämänä. Yritin uudestaan rauhoitella Remua omaan petiinsä ja onnistuinkin, kunnes päästyäni oman peittoni alle, sama toistui. Muutaman kerran yritettyäni luovutin. Päästyään viereeni se änkesi itsensä puoliksi kaulani päälle ja nukuimme yhdessä kuorsaten aamuun asti, ilman ongelmia. Se ei edes pissannut sänkyyni!
Mainittakoon, että sänkysääntö palautettiin onnistuneesti voimaan muutaman yön kestäneen poikkeustilan jälkeen.

Parin päivän päästä kauppareissulla näin äitini auton kirkolla. Nostin Remun autosta Kivimuseon parkkipaikalle ja sanoin äidille, että "Mulla on nyt sitten tämmönen". Eipä voinu äiti sille asialle enää mitään.

Remu muutti luokseni toukokuussa ja maalarilla alkaa kovimmat kiireet juuri niihin aikoihin. Jouduin siis järjestämään lapselleni päivähoidon. Remu oli muuttaessaan jo lähes sisäsiisti, joten se puoli oli kunnossa, mitä nyt silloin tällöin vähän lipsahti. Esim. joskus lattialla olevat viherkasvit olivat Remun mielestä sopivia pissapaikkoja.

Kaarinan kotona oli vuoden vanha huskyn/lapinkoiran pentu, Tellu. Kaarina lupautui ottamaan Remun päivähoitoon, olisipahan pennuista toisilleen seuraa. Rauha oli kyllä poissa 9 tuntia päivittäin: pennut olivat jatkuvasti toistensa kimpussa. Eivät ne tapelleet, mutta huusivat ja roikkuivat toisissaan kiinni, aivan kuin pikkulapset keskenään.

Välillä Remu kävi toisella kaverilla hoidossa. Minna oli töissä leirikeskuksen keittiöllä ja Remu sai majailla emäntien huoneessa. Vein Remun aamukuudelta töihin lähtiessäni keittiölle ja se pääsi suoraan Minnan viereen lämpöiseen petiin. Joskus sattui kuulemma myös pikku vahinko lakanalle, jos pissareissu pihalle vähän myöhästyi. Kerran emännillä oli niin kiire päivä, että Remu jäi nukkumaan sänkyyn tunniksi, ennen kuin kukaan muisti kurkata huoneeseen. Herättyään Remu oli kuluttanut aikaansa repimällä täyden talouspapereirullan pienenpieneksi silpuksi ympäri huonetta. Myös emäntien kassien penkominen oli sen suurta huvia. Tukalaan tilanteeseen jouduttiin eräänä päivänä, kun terveystarkastaja saapui keittiölle yllätyskäynnille. Emäntien huoneeseen oli kulku keittiöstä ja epäilemättä koiran pito siellä olisi saattanut aiheuttaa sanomista. Emännät olivat valmiina saamaan "yskänkohtauksen", mikäli huoneesta alkaisi kuulua eläimellisiä ääniä. Mutta onneksi Remu oli ollut hiljaa.

Kesällä rakensin Remulle aitauksen ja luukun seinään, että se pääsisi ulos halutessaan. Sen oli aika opetella jäämään yksin kotiin. Se oppi nopeasti käyttämään luukkua ja ensimmäiset päivät yksin kotona sujuivat hyvin. Kerran jouduin olemaan vähän pidemmän päivän töissä ja kotiin tullessa kaikki näytti olevan kunnossa, mutta vilkaistuani sängyn suuntaan, tilannearvioni osoittautui vääräksi: peitot, tyynyt ja lakanat oli heitetty maahan ja keskelle patjaa oli kaivettu, kirjaimellisesti, kuoppa. Jouset vaan törrötti paljaina ja pientä keinokuitupehmusteen silppua oli ympäri sänkyä ja lattiaa. Mutta mitäs pienistä.

Kuten jo tuli mainittua, Remu kulki pentuna aina mukana. Kerran olin opiskelevan kaverini kanssa kaupungilla ja jouduimme jättämään Remun autoon joksikin aikaa, kun kävimme asioilla. Takaisin tullessamme Remu nukkui takapenkillä, aivan kuin odotimmekin. Istuuduttuamme autoon, huomasimme kuitenkin, että kaikki ei olekaan sujunut odotusten mukaan. Koko auto haisi suoraan sanoen koiranpaskalle! Äkkiä ylös ja tutkimaan, missä vahinko on sattunut. Vilkaisu takapenkille osoitti, että omaan petiin ei ole kakittu ..eikä auton etuosaan... missä ihmeessä..? Ai niin, olin poistanut "lasiperähondani" hattuhyllyn, joten peräkonttiin pääsi takapenkin selkänojan yli. Kaverini oli jättänyt avonaisen laukkunsa peräkonttiin ja sieltähän se läjä ( aivan löysää tavaraa ) löytyi: kaverini matikan kirjan päältä! Oli hätä yllättänyt kesken kaiken ja minkäs teet, kun ulos ei pääse. Remu päätti minimoida vahingon ja tehdä tarpeensa sinne, missä se vähiten haittaisi, eli jonnekin muualle, kuin "omaan pesään".

Elämän koulu oli joskus kovaa.. Remu oli ekaa kertaa mökillä mukana saunareissulla ja kaikki oli tietysti vielä uutta ja ihmeellistä. Se tepasteli rohkeana perässäni laiturille ja kun piti lähteä pois sieltä, se päättikin oikaista vettä pitkin. Sitten uitiin koiraa.. Ressukka tärisi ja vapisi koko illan puoliks kylmästä, puoliks säikähdyksestä.

Remu oppi nopeasti erilaisia temppuja ( ilkeä kouluttaja, eli minä, käytti hyväkseen ressukan loputonta ruokahalua ). Anna tassu! Istu! Passaa! Maahan! Kieri! Tanssi! Paikka! Seuraa! Ei ota! Saa ottaa! jne. Itsepäisenä junttina Remu tietenkin noudattaa sääntöjä vain niin kauan, kuin on pakko. Ja kaikki, mitä se "löytää" lattialta, on sen omaisuutta. Heti, kun se tietää jääneensä yksin kotiin, se alkaa kierrellä ja kurkotella pöydille, josko se ylettyisi vetämään alas jotain syötävää. Olen kurkkinut ikkunasta ja tämä tapahtuu edelleen- aina. Sillontällön sitä saattaa onnistaa, jos olen ollut huolimaton: leipää, puurokattila, pizzanjämät, kokonainen suklaakonvehtirasia (kaikki syöty), Sisu-aski, purukumipaketteja, karkkipusseja, likasia astioita, roskapussi (leviteltynä ympäriämpäri), eväskassi jne. Surkuhupaisinta tässä on se, että se tietää tasan tarkkaan tehneensä väärin. Sellaisina päivinä, kun se on tehnyt jotain kiellettyä, se nimittäin lähtee häntä koipien välissä luukusta pihalle heti, kun kuulee minun tulevan ja tulee sitten muina miehinä puolen tunnin päästä kurkistamaan, josko myrsky olisi laantunut- ja yleensä se on.

Aitaus on Remun mielestä älykkyystesti. Aina se keksii keinon päästä sieltä. Jos yhden reiän tukkii, on vieressä kohta toinen. Koskaan se ei kuitenkaan ole puolta tuntia kauemmin omilla reissuillaan viipynyt. Se ei vissiin vain siedä minkäänlaisia rajotteita. Yritin joskus pitää sitä myös juoksunarussa pihassa, mutta eihän sitä huutoa kestänyt erkkikään. Olkoon vapaana, paitsi jos mennään kaupunkiin kavereitten kanssa kävelylenkille. Vapaana pitämisessä on kuitenkin pari ikävää ongelmaa. Remu saa hepulin, kun pihan läpi ajaa vieras auto. Se syöksyy eteen kuin maailman omistaja ja nauttii siitä, kun saa auton pysähtymään. Tutut osaavat ajaa eteenpäin tietäen, että kyllä se väistää, mutta oudommat jäävät paikalleen, jolloin Remu saattaa ruveta hyppimään ovea vasten. Tätä pahetta en ole saanut siitä kitkettyä enkä sitä, että se juoksee tervehtimään kaikkia ja usein hyppää tulijaa vasten, välittämätä siitä onko tassut kurassa vai ei. Eikä auta huuto eikä parku...

Maailmassa on viisi asiaa, joista Remu vetää herneitä nenäänsä: imuri, suihku, Soneran mainos, palokärjen ääni ja kissat. Imuripelko johtuu siitä, että pentuna Remun korva hulahti imurin putkeen puolivahingossa. Suihkukammo liittyy suihkussakäynnin yhteydessä suoritettavaan epämiellyttävään (sekä objektin, että subjektin kannalta) toimenpiteeseen: anaalirauhasten tyhjennys. Sonerahepulin syytä en tiedä, mutta aina kun mainos alkaa, Remu jännittyy ja vähän ennen sitä loppuääntä se syöksyy hirveän vihaisen haukun säestämänä ulos. Telkkarista kuuluva palokärjen rummutus aiheuttaa samanlaisen reaktion, enkä tiedä kohdistuuko viha ääneen, itse lintuun vaiko Woodpecker-siideriin. Imurointia en ole voinut lopettaa, mutta koirani mieliksi vaihdoin Soneran liittymän Radiolinjaan ja Woodpeckeriä en juo ollenkaan. Kissaviha on Remulla ilmeisesti niin sisäänrakennettu asia, ettei se voi sille mitään, vaikka haluaisikin. Kissan nähdessään, reaktio on perin koiramainen, eli hirveä rähinä ja perään. Monta kertaa on kuitenkin käynyt nolosti: kissa on pysähtynyt kesken paon tai ei ole ollenkaan lähtenyt karkuun, vaan on jähmettynyt karvat pystyssä tuiman näköisenä hyökkäysasentoon. Remu on joutunut keskeyttämään voimansa tunnossa tekemänsä hyökkäyksen ja kohtaamaan vihollisensa silmästä silmään. Ja yht' äkkiä se ei enää tiedäkään, mitä sen pitäisi tehdä. Vähän aikaa tuijotettuaan hiljaa vastustajaansa, se luovuttaa ja poistuu häntä koipien välissä nolattuna takavasemmalle. Mutta seuraavalla kerralla kissan nähdessään uho on taas palannut...

Kaikenkaikkiaan Remu on melko helppo ja vähään tyytyväinen koira. Se ei esimerkiksi koskaan tahallaan herätä minua, tosin sen satunnaiset yöulkoilut pakollisine haukkumiskierroksineen joskus häiritsevät. Enkä tiedä kumpi meistä kuorsaa enemmän, mutta Remu ainakin tekee sen äänekkäämmin, siitä olen varma. Pieniä erimielisyyksiä lukuunottamatta olemme oppineet tulemaan toimeen keskenämme melko hyvin. Ja täytyypä myöntää, että elämääni tulee melko suuri aukko sitten joskus, kun se hetki koittaa...

Remulta vietiin suvunjatkamiskyky puolentoista vuoden iässä, koska halusin pitää sitä vapaana ilman karkailuongelmaa ja ajattelin, että ehkä se vähän muutenkin rauhottuisi, se kun tahtoi olla vähän semmoinen "remu". Leikkaus sinänsä onnistui hyvin, mutta valitettavasti haava tulehtui pahasti ja Remu joutui pitämään "lampunvarjostinta" kaulassaan useamman viikon. Se oli todella kipeä, mutta parantui lopulta antibioottikuurilla ja haavahoidolla.

Muutamaa silmä- ja korvatulehdusta lukuunottamatta pari seuraavaa vuotta sujui ilman lekurilla käyntejä. Maaliskuussa -99 huomasin Remun kyljessä pari kummallista pattia. Aluksi en huolestunut niistä ja päätin odottaa, josko ne siitä häviäisivät itsestään. Viikon päästä niitä oli tullut lisää ja päätin viedä koiran lekuriin. Lääkäri epäili sienitulehdusta ja määräsi Imaverol- pesuja neljän päivän välein, annoin Remulle myös matokuurin. Huhtikuun loppupuolella iholle alkoi tulla tulehtuneita hilseileviä länttejä ja karvanlähtö alkoi olla melko runsasta. Vein Remun uudelleen lekuriin. Tällä kertaa epäiltiin allergiaa ja remu pistettiin muutaman viikon riisikuurille.

Toukokuun aikana iho huononi entisestään. Ehdotin lekurille kapia, mutta se oli kuulemma epätodennäköistä. Seuraavaksi otettiin verikokeet allergiatestejä varten. Tulokset saatiin kesäkuun puolessa välissä ja niiden mukaan Remulla olisi lievä heinäallergia. Kummallista! No, Remu sai kortisonilääkityksen ja vaikutti siltä, kuin tauti olisi alkanut hiukan rauhoittumaan. Ainakaan se ei enää pahentunut, mutta ei myöskään kokonaan parantunut.

Syksyllä tilanne kuitenkin räjähti käsiin. Remun turkki harveni niin, että siellä täällä oli aivan karvattomia alueita (mm.nivuset, kyljet, häntä, kaula ja korvat) ja iholla oli suuria punaisia hilseileviä länttejä. Remu sai lisänimen: "HarvaKarvaKaljuKorvaKoira. Kummallista kyllä, yleiskunto ja vireys oli melko normaalilla tasolla. Pakko oli kuitenkin taas soittaa lekurille ja kysyä, että mitäs sitten koitettais.

Lokakuun 13. Remun ihosta otettiin nukutuksessa näytepaloja ja ne lähetettiin tutkittavaksi loisten varalta. Ettei vaan olis sittenkin kapia tms. Kortisoniannostusta lisättiin.. Pesin Remun joka toinen päivä, että märkivä iho ei kutiaisi niin paljon. Remu oli edelleen muuten pirteä, mutta hakeutui iltaisin nukkumaan uloskulkutunneliinsa, ilmeisesti siellä oli viileämpää.

22. päivä- vein Remun taas verikokeisiin. Tällä kertaa tutkittiin veriarvot, mm. tyroksiini, josta näkyisi kilpirauhasen vajaatoiminta.

27. päivä- tulokset: ei mitään! Lääkäri ja minä olimme varmasti yhtä epätoivoisia. Sovimme, että kokeillaan vielä viimeisenä keinona rajua kortisonikuuria muutama päivä, ja jos sekään ei auta, niin sitten täytyisi harkita lopetuspiikkiä!

En olisi hallunnut antaa koiralleni enää niin hirveitä kortisoniannoksia, koska tiesin niiden alentavan vastustuskykyä entisestään. Myös ystäväni olivat huolestuneina seuranneet Remun tilannetta ja Minna oli ottanut asiakseen hankkia kirjastosta ja netistä lisätietoa koirien iho-ongelmista. Lukemansa perusteella Minna ehdotti, että Remu laitettaisiin uudelleen riisikuurille, kortisonilääkitys lopetettaisiin ja sen sijasta annettaisiin vitamiineja ja pellavaöljyä. Päätin kokeilla, koska Remulla ei olisi mitään menetettävää, enkä uskonut kortisonin auttavan.

Muutamassa viikossa tapahtui käänne parempaan. Ensimmäisenä ihon tulehdus alkoi helpottaa ja sitten karvaan palasi kiilto. Pikkuhiljaa turkki kasvoi entiselleen ja patit katosivat. En tiedä mikä parantumisen aiheutti, enkä tiedä miksi ensimmäinen riisikuuri ei tuottanut tulosta eikä Remulla todettu ruoka-aineallergioita, mutta epäilen testeistä huolimatta jonkinlaista vilja-allergiaa. Olen nimittäin pitänyt Remua siitä lähtien viljattomalla ruokavaliolla, joskin olen kokeillut silloin tällöin myös viljatuotteita. Muutaman kerran patteja on ilmaantunut iholle johtuen ilmeisesti juuri näistä kokeiluista.

Nykyään annan Remulle säännöllisesti (noin kolme kuuria vuodessa) vitamiineja ja Viacutan- nimistä ravintolisäliuosta, joka sisältää koiran iholle välttämättömiä rasvahappoja, sekä pellavaöljyä, jota menee myös noin kolme pullollista vuodessa. Näillä aineilla tuntuu olevan voimakas vaikutus turkin kuntoon ja samalla koko koiran terveyden tilaan, sillä koiran turkki reagoi ensimmäisenä, jos joku on vialla. Jos turkki on huonokuntoinen, myös koko koira voi huonosti. Vanha sanonta, "Ei ole koiraa karvoihin katsominen", ei siis pidä paikkaansa.

Jos siis koirallasi on selittämättöntä ihon oireilua ja karvanlähtöä, kokeile pellavaöljyä (1rkl ruuan sekaan), Viacutania, matokuuria ja vitamiinitabletteja. Jos iho on pahasti tulehtunut, Dermacool- spray helpottaa koiran oloa viilentämällä ihoa. Turkki kannattaa myös pestä usein, jotta märkivä iho parantuisi nopeammin. Kuivunut märkä kutiaa ja saa koiran raapimaan itseään, jolloin iho rikkoutuu ja tulehtuu lisää. Ja kysy, jos jäi epäselvyyksiä!